Curtis on käsittääkseni tälläkin kerralla ammentanut käsikirjoitukseen juttuja omasta elämästään. Ilmeisesti perusajatus häiden ympärillä pyörivään tarinaan tuli siitä, kun Curtis muisteli, että oli edellisen vuosikymmenen aikana ehtinyt vierailemaan yli 70 häätilaisuudessa. Ehkäpä niistä sitten jo saakin kerättyä kokoon hauskaa ja kiinnostavaa materiaalia ilman, että tarvitsee mielikuvitusta kohtuuttomasti kuormittaa.
Ohjaajan tuoliin on istahtanut Mike Newell, jonka television puolelta alkanut pitkä ura ohjaanana on venähtänyt jo lähes puolen vuosisadan mittaiseksi. Eikä häntä tarvitse pelkän runsauden takia arvostaa, vaan Newell on kiitettävästi pyrkinyt hankkiutumaan vaihtelevien projektien pariin. Pienimuotoisista draamoista vauhdikkaisiin tehostetykityksiin ja monenlaista niiden väliltäkin. Four Weddings and a Funeral taas todistaa, että mallikkaasti romanttinen komediakin taittuu.
Ohjelmassa on siis useampiakin iloisia häätilaisuuksia, joten eipä aikailla enempää. Heti alussa tulee pienoista kiirettä ja paniikinsekaista sähellystä, kun aika juoksee, ja valmistelut ovat jääneet vähän vaiheeseen. Niinpä vain Charles (Hugh Grant) ja Scarlett (Charlotte Coleman) ovat kohta viilettämässä kohti ystävänsä häitä. Kaikki ei aivan putkeen mene, mutta pienillä kömmähdyksillä ja noloilla hetkosilla koitoksesta kuitenkin selvitään.
Häätilaisuudessa Charles tapaa vanhojen tuttujen lisäksi myös amerikkalaisen Carrien (Andie MacDowell), eikä ensisilmäyksellä ihastumista voida välttää. Tuttavuus jää kuitenkin olosuhteiden takia lyhyemmän puoleiseksi, mutta ehkä tulevaisuus tarjoaa jatkoa sille, jos asiat osuvat kohdalleen. Aika kulkee, kellot laukkaa ja jälleen hääkellot paukkaa...
Sitten ollaankin jo viettämässä jälleen lähipiiriin kuuluvan pariskunnan häitä. Voisi sanoa, että edellisistä sähläilyistä ei paljoakaan opittu. No, mitäpä pienistä, kun kerran taas hilpeämmät tunnelmat kutsuvat ja paljon tuttuja kasvoja on kokoontunut juhlistamaan onnellista tapahtumaa. Hääpuheet vain paranevat, kun kokemusta kertyy...tai sitten ei.
"Why am I always at, uh, weddings, and never actually getting married, Matt?"
Charles huomaa jossakin vaiheessa olevansa eräänlainen hääveteraani, mutta syystä tai toisesta aina vain vierasosastolla. Tietyt tapahtumat saavatkin hänet vähän haikeana pohtimaan, että onkohan suunta nyt aivan sellainen, mitä tulevaisuudelta toivoisi. Vielä enemmän samasta asiasta tuntuu hermoilevan Charlesin ystävä Tom, joka edustaa kuitenkin vähempään tyytyvää suuntausta. Kunhan löytyisi halukas puoliso, jonka kanssa voisi vakiintua rauhalliseen elämään. Charles ei kuitenkaan ole aivan yhtä vaatimaton.
Kun vielä ne hautajaisetkin astuvat kuvioihin, niin se toimii jokseenkin pysäyttävänä hetkenä, ja saa muutamankin mietiskelemään tulevaisuuttaan. Myös Charles saa huomata, että välillä ajoitukset eivät vain osu kohdalleen, ja silloin tällöin elämän heittelemät yllätykset saattavatkin olla vähemmän miellyttäviä. Kysymykseksi muodostuu, että ehtiköhän se onni jo viilettää pysyvämminkin ohi... Perkuleen kukkuluuruu sentään!
Tämänkään elokuvan kohdalla tarinan tunteminen ei mielestäni paljoakaan haittaa, kun nyt on jo uusintojakin ehtinyt kertymään. Ensikatselulla se kyllä pariin otteeseen seikkailee vähän yllättävämmillekin poluille, mikä varmaan monia ilahduttaa, jos on saman lajityypin elokuvia enemmänkin katsellut. Kun tarina on entuudestaan tuttu, niin voi keskittyä enemmän muihin juttuihin.
Nyt on joulukuun aikana tullut katseltua myös Curtisin kirjoittamat elokuvat Love Actually ja Notting Hill, joten näiden vertailuun tulee väistämättäkin kiusausta. Etenkin tuon jälkimmäisen suhteen ei mitään suurennuslasia tarvita, jotta pieniä ja suurempiakin yhtäläisyyksiä sieltä löytää. Ilmeisesti Curtis myös oli vähän sitä mieltä jossakin vaiheessa, että tämä kaksikko muistuttaa kenties hieman liikaakin toisiaan.
Nämä kaksi ovat tavallaan hieman enemmän sydämellisyyteen taipuvaisia kuin uudempi Love Actually. Charlesin hieman ongelmalliset romanttiset kuviot amerikkalaisen naisen kanssa tuntuvat jokseenkin tutuilta. Samoin ystäväpiiri omaa samansuuntaisia piirteitä. Ellei näitä nyt aio aivan peräkkäin katsella, niin en uskoisi, että tällaiset yhtäläisyydet elokuvanautintoa onnistuisivat pilaamaan. Kyllä molemmat maailmaan mahtuvat ja nauruja kirvoittelevat.
Viitisen vuotta myöhemmin ilmestynyt Notting Hill ainakin omasta mielestäni parantaa ainakin parin osa-alueen suhteen. Grant oli vuonna 1994 vasta siirtymässä enemmän romanttisten komedioiden suuntaan, ja tietyin paikoin vaikuttaa tässä vielä hieman haparoivalta. Tuossa uudemmassa elokuvassa itsevarmuus tuntuu olevan aivan toista luokkaa ja huvittelut tulevat huomattavasti luontevammin. Grant oli kuvausten aikaan itsekin epävarma siitä, mitä onkaan tekemässä, sillä ilmeisesti piti elokuvaa silloin lähinnä kamalana. Siitä pitää olla kiitollinen, että Charlesin osaan lopulta päätyi juuri Grant, eikä esimerkiksi Alan Rickman. Minun ainakin on hieman hankala kuvitella Rickmania kyseisessä osassa. Lisäksi voi olla, että ilman tämän elokuvan ja sen menestyksen tarjoamaa alkusysäystä Grantin hieno ura romanttisten komedioiden parissa olisi saattanut jäädä tapahtumatta.
Ei minulla varsinaisesti mitään Andie MacDowellia vastaan ole, mutta kyllä Julia Roberts saa sydämen sykkimään ainakin pikkuisen kiivaampaa tahtia. Senkin takia Notting Hill jätti viimeisimpien uusintojen jälkeen pikkuisen paremman maun. Ainakin omat silmät yrittävät viestiä, että Robertsin ja Grantin välillä on selvästi enemmän vetovoimaa kuin MacDowellin ja Grantin.
Muista näyttelijöistä maininnan ansaitsee ainakin Kristin Scott Thomas, joka hankalassa tilanteessa olevan hahmonsa kautta tuo elokuvaan sydäntäkin. Samoissa merkeissä voisi mainita myös John Hannahin. Vähän toiselta laidalta taas Curtisin vanhan yhteistyökumppanin, eli Rowan Atkinsonin pienemmän roolin aloittelevana pappina, joka sähläilee pariinkin otteeseen, mikä ei siinä seurassa tosin ole lainkaan poikkeuksellista. Löytyyhän elokuvasta enemmänkin osuutensa mallikkaasti ja persoonallisesti hoitavia tyyppejä, mutta ei nyt jaksa lähteä käymään kaikkia läpi.
"Fuck-a-doodle-doo!"
Hahmot eivät ainakaan mistään liiallisesta tahdikkuudesta kärsi, mitä juttuihin tulee. Jo ensimmäisten minuuttien aikana elokuvalle kiroillaan monien maiden kohdalla kohtalaisen korkea ikäraja, eikä se siitä paljoakaan kaunopuheisemmaksi pääsee pehmenemään. Kun tässä muistelee vaikkapa niitä juhlapuheita, niin väkisinkin pieni hymy palailee kasvoille. Eivät ne nyt mitään hyvän maun loistohetkiä ole, mutta hauskoja joka tapauksessa.
"Dear Lord, forgive me for what I am about to, ah, say in this magnificent place of worship... Bugger! Bugger! Bugger, bugger, bugger, bugger!"
Välillä elokuvan vitsailu menee väkinäisen puolellekin, tosin ainakin osittain ilmeisen tarkoituksellisesti. Hautajaisissa pidetty puhe lienee hyvä esimerkki, kun alun hieman kiusallisesta huumorista vaihdetaan vähitellen vakavammalle vaihteelle varsin onnistuneesti. Toimiihan se näinkin. Mitä huumoriin yleisesti ottaen tulee, niin mielestäni nuo kaksi muuta aiemmin mainittua Curtisin kirjoittamaa elokuvaa ovat vähän edellä. Ei mitään järisyttävää eroa, ja jos yhdestä sattuu pitämään, niin on melko todennäköistä, että ne kaksi muutakin huvittavat.
Four Weddings and a Funeral lienee hyvä esimerkki yllätysmenestyksestä. Tuottajilta ei ainakaan tuntunut löytyvän uskoa menestysmahdollisuuksien suhteen. Kun elokuvaa viimein päästiin kuvaamaan, niin piti se sitten hoitaa nopeasti ja kohtalaisen pienellä budjetilla. Niinpä kuitenkin vain pääsi käymään, että yleisö piti näkemästään enemmänkin ja tuloja on tullut satojen miljoonien dollarien edestä.
Menestystä ei tarvitse kovinkaan paljoa ihmetellä, sillä Four Weddings and a Funeral on varsin viihdyttävä, mutta samalla koskettavakin tapaus, ja omassa sarjassaan varsin korkealla, mitä itse olen näitä nähnyt. Viimeisimpien katselujen perusteella laittaisin nuo pari muuta mainittua hieman edelle, mutta eipä tämä nyt paljoakaan niille häviä.
"A toast before we go into battle. True love. In whatever shape or form it may come. May we all in our dotage be proud to say, "I was adored once too.""
Jutut ovat paikoitellen sellaisia, ettei välttämättä kaikkien korvia miellytä ja alkoholiakin kulutellaan varsin huolettomissa merkeissä. Reippaamman menon vastapainoksi sitten löytyy niitä herkempiäkin hetkiä romantiikan ja vähän muunkin muodossa. Itse kyllä pidän edelleen paljonkin, eikä tunnu lainkaan huonolta jutulta, että jäi vuoden viimeiseksi elokuvaksi. Paljon huonomminkin olisi voinut valita. Tasaisen hauskaa menoa, jonka parissa ei tarvitse juurikaan pitkästyä.
Hyvää alkavaa vuotta kaikille elokuvien ja muidenkin ihmellisyyksien parissa!
Four Weddings and a Funeral (1994) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti