torstai 1. tammikuuta 2015

Pari sanaa elokuvavuodesta 2014

Kaikenlaista tuli jälleen vuoden aikana katseltua, joten tällainen jälkisilmäys elokuvavuoteen lienee ihan kohtalainen avaus uudelle kaudelle ennen kuin on aika lähteä lisää hömppää ja toivottavasti vähän muutakin ihastelemaan. Hieman tylsämielisesti noudatellaan pitkälti viime vuoden vastaavasta summailusta tuttua kaavaa.

Tarkkoja tilastoja katselluista elokuvista en taaskaan ala esittämään, sillä sellainen numeroinnostus edustaa jokseenkin menneille vuosille jätettyä harrastelua. Suurpiirteisemmin voisi todeta, että katselutahti oli suunnilleen samaa luokkaa vuoden 2013 kanssa. Melkein elokuva päivässä, mutta eipä aivan kuitenkaan. Näistä sitten päätyi blogin puolelle kommenttien muodossa hieman alle puolet. Olinpa kuitenkin edes pikkuisen ahkerampi katselujen ja kirjoittelujen suhteen kuin vuotta aiemmin. Elokuvavuotta muistellessa jälleen kävi ilmi, että kesä ja alkusyksy olivat hiljaisinta aikaa tämän harrastuksen parissa, mutta niinhän se on varmaan mennyt jo useampana vuotena. Enää ei oikein viitsi venyä kesäöiden elokuvamaratoneihin, vaan jutut aivan muut usein pihistävät sellaisilta suunnitelmilta tunnit pois.



Summailun punaisena lankana olisi jälleen poimia jokaiselta kuukaudelta noin pari kappaletta syystä tai toisesta huippuhetkinä mieleen jääneitä elokuvia ja sitten vastapainoksi yksi tai pari kappaletta sieltä heikommalta laidalta. Jälkimmäisen osaston edustajatkaan eivät läheskään aina mitään pohjakosketuksia ole, mutta saadaanpahan näin edes hieman vaihtelua valintoihin. Kuukausien kuluessa elokuvat ovat saattaneet muistissa elää pikkuisen, joten järjestys ei enää tässä vaiheessa ole välttämättä täysin sama kuin jos saman homman olisi tehnyt varhaisemmassa vaiheessa.

No, eipä tällaisia monesti melko hömpähtävistä elokuvista väsäiltyjä koosteita kannata muutenkaan kovin vakavasti ottaa. Ennemmin tarkoituksena on kertailla mukavia elokuvamuistoja vuodelta 2014, eikä tehtailla mitään tarkasti pohdiskeltuja järjestyksiä. Jotta ei aivan joutavuuksien jaaritteluksi jälleen menisi, niin projektin kimppuun voisi vähitellen siirtyä. Luontevin paikka lähteä liikkeelle lienee se talvinen tammikuu...


Lähemmäs vuoden taakse sitä pitäisi loikata muistelemaan, mitäköhän siitäkin tulee? Kyseisen vuoden ensimmäiseksi valittu Jackie Chanin vauhdikas seikkailu Armour of God saa kunnian tulla tässäkin mainituksi ensimmäisenä, sillä tammikuun parhaimmistoon se itsensä helpohkosti potkii ja temppuilee. Löytyyhän Chanilta toki tiukempiakin koitoksia, mutta eihän tässäkään hirveästi valittelemista ole, jos viihdyttäviä toimintaseikkailuja mietiskellään. Kovin kilpakumppani edustaakin aivan toisenlaista menoa, kun ei muksita, potkita, räjäytellä tai muutenkaan kiirehditä pahemmin, eli joku saattaakin sen maailman suloisimman nallen jo arvailla. Vuoden alussa tuli katseltua tosiaan se The Many Adventures of Winnie the Pooh, joka tämän hunajan perään haikailevan karhukaverin ensimmäinen Disney-klassikko on. Samalla se käynnisteli läpi vuoden jatkuneen Nalle Puh -ihastuksen, jonka parissa tulikin siellä tietyssä pikkumetsässä vierailtua seitsemän kertaa. Onneksi jäi tälle uudelle vuodellekin hieman ihmeteltävää siinä mielessä.



Kun pitäisi kurjin katseltu valita, niin muisti tahtoisi ehdotella elokuvaa You May Not Kiss the Bride, joka romanttista komediaa edustaa lisäten soppaan lajityypin tavallista edustajaa enemmän toiminnallisia sävyjä. Toiminta tai Havaijin kauniit maisematkaan eivät valitettavasti tätä alle keskinkertaisen jäävää typeröintiä pelastele. Silloin tällöin se siedettäväksi kääntyilee, mutta omaa ne rasittavatkin tuokionsa. Tammikuun heikoimpien esitysten sarjan voitosta tiukimmin kisaili tuon toisen kanssa Hoot, jossa sinänsä hyvässä hengessä pelastellaan uhanalaisia lintukavereita. Valitettavasti toteutus on jokseenkin lattea ja etenkin huumori tökkii. Tykkäisi tykätä, mutta aina ei vain onnistu. Maisemat siinäkin tapauksessa ovat parasta antia.


Helmikuussakin kamppailu kärjessä oli kovaa, mutta pakkohan sinne on laittaa ainakin The Ballad of Cable Hogue, joka ohjaajansa Sam Peckinpahin filmografiassa ehkä poikkeuksellisen romanttisena ja vähän väkivaltaa sisältävänä näyttäytyy. Edelleen tahtoisin väittää, että kyllähän se romanttisten komedioidenkin sarjaan kelpaa. Joka tapauksessa useampia kertoja on tullut ihasteltua tämän hieman jääräpäisenkin ja omia polkujaan kulkevan Cablen harharetkiä. Princess Mononoke on myös melko selvä valinta kuun parempaa puolta edustamaan. Sattuupa se olemaan yksi suurimmista suosikeistani, mitä tulee Hayao Miyazakin ohjauksiin ja yleensäkin Studio Ghiblin animaatioihin. Ehkä hivenen sotaisampaa ja muutenkin hurjempaa menoa kuin moni Ghiblin suloinen söpöstely, mutta onnistuuhan osaavissa käsissä tarina tällainenkin.



Lawrence Kasdanin Darling Companion pärjää taas siinä vähemmän kivassa kisassa. Oikeastaan elokuvasta ei kovin voimakkaita muistikuvia yksityiskohtiin liittyen enää paljoakaan ole, mikä ei sinänsä yllätä. Jos yrittää muistia kiusia ja kaivella, niin jonkinlaisen kovin väkinäiseltä vaikuttaneen romanttisen draama(komedia)n sieltä saa kiskottua. Koirasöpöily ja kivat maisematkin hukkuvat jonnekin joutavuuksien joukkoon. Toinen tarjokas Diamond Girl on Harlekiini-kirjan pohjalta kiepsautettu romanttinen draama, joka ei mitään suurempaa hehkua saa aikaan. Tai oikein mitään muutakaan muistettavaa. Töksähtelevää pökkelöintiä ja kivat maisematkin jäävät melko vähäisiksi.


Maaliskuu onkin hiukkasen hankalampi, jos rajoitetaan parhaat edelleen kahteen, sillä tasaväkistä vääntöä tuntuisi löytyvän ja lisäksi useampikin tarjokas. Nytpä kävi kuitenkin niin, että animaatioiden kärkikaksikolla mennään. The Little Mermaid mainittakoon ensimmäisenä, sillä se on kokonaisuutena oiva paketti, josta löytyy hyvässä suhteessa koskettavuutta ja vauhdikasta menoa sekä vipellystä. Tietysti ne loistavat laulutkin ovat osasyyllisiä siihen, että tätä Disney-klassikkoa lämpimällä mielellä muistelee. Myöhemmin kuluneena vuotena katselemani pari jatko-osaa eivät odotetusti alkuperäistä nousseet haastamaan. Kun vilkaisee maaliskuun kommentoinnit, niin voisi väittää, että Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole on jokseenkin hölmö valinta, ja että siellä seassa on monta laadukkaampaakin elokuvaa. Mutta kun eipä näitä arpajaisia tiettyjen kriteerien läpi silmäillen vedetä läpi, niin kehtaanpa tämänkin sujauttaa mukaan. Jos perusteluja kaipaillaan, niin eiköhän se huikea visuaalinen ilme ensisijaisena syynä ole.



Sekalaisena huomiona voisi heittää joukkoon, että maaliskuussa tuli käynnisteltyä vuoden loppuun asti jatkunut säännöllisen epäsäännöllinen kertailuputki Bud Spencerin ja Terence Hillin elokuvia. Etenkin ensimmäisenä mainittu heppu pääsi yli 20 kertaa ruudulle riehumaan. Maaliskuussa katseltu Watch Out, Were Mad sattuu vielä olemaan mielestäni kaksikon viihdyttävin yhteinen elokuva ja se oli melko lähellä päästä kuukauden kärkikaksikkoonkin, mutta eipä aivan riittänyt rutistus. Aluksi en ajatellut kuin ehkä muutaman herrojen tekeleen uusia, mutta nälkäpä kasvoi syödessä ja siitä seurasi kuukausien rullatessa paljon muksimista, pöllöilyä ja leveää hymyä katsomossa. Jotenkin luulen, että näitä kavereita nähdään vielä tämän alkaneen vuodenkin puolella...


Kahden parhaan paikalle oli tosiaan enemmänkin tunkua, mutta toisessa päässä edustus on sen verran köyhää, että haukkuosasto saa ainakin tilapäisesti kutistua yhteen. Kohtalaisen laadukasta menoa maaliskuu näyttää olleen täynnä, joten turhapa sinne selkeästi kehnomman rinnalle on väkisin mitään hyvää elokuvaa viskaista. Niinpä This Matter of Marriage saa siellä yksikseen päivystää. Harlekiini-boxin tarjontaa sekin ja kohtalaisen puisevasti pyöriteltyjä kiemuroita romantiikan maailmasta se katsojalle tahtoo taikoa ollen parhaimmillaan siedettävää, mutta unohdettavaa hömppää.


Huhtikuukin selvästi tahtoo omat valintapulmansa koosteen kasailijan päänvaivaksi tarjota, mutta ei luovuteta. Hyvä se kai on, että on tullut katseltua sen verran niitä laatuelokuviakin, että tällaisia vaikeuksia hieman ilmenee. Lienee useammastakin kirjoituksesta selvinnyt, että naputtelijan itsensä sydän tahtoo usein viedä kohti pohjoista, joten tuskinpa tulee yllätyksenä, että Vatasen pakomatka kohti Lappia elokuvassa Jäniksen vuosi niin kovin paljon ihastuttaa. Kestonsa ja tietynlaisten "joutokäyntien" takia se ei varmaan kaikkia läheskään samoissa määrin innosta, mutta ainakin kotimaisten elokuvien listallani se on viiden parhaan joukossa. Pakomatkoista ja verkkaisemmista tuokioista puhuttaessa on tietenkin luontevaa laittaa kaveriksi George Clooneyn tähdittämä The American. Tunnepuolella se ei aivan yhtä valloittavaa elämystä onnistu nostattelemaan, mutta kauniiden kuvien viimeisen päälle tyylitelty ilme kovasti tahtoo silmiä ilahduttaa, vaikka muuten liikutaankin haikeissa tunnelmissa.



Löytyypä sinne toiseen suuntaankin useampikin tarjokas. Pulmana ennemmin on, että miten valita muutamasta sellaisesta "ihan kiva, mutta mutta..."-elokuvasta. Se sanottakoon, että kumpikaan valituista ei omissa silmissä surkeuden lippuja heiluttele, mutta pahempien puutteessa näinpä näin. Fanfan la Tulipe (Kultainen tulppaani) on juuri sellainen elokuva, että kertaviihdykkeeksi kelpaa ihan hyvin, eikä tee enempiä mieli haukkua. Tässä ehdokastarjonnassa kyseinen romantiikalla höystetty miekkoja kalisteleva toimintaseikkailu vain sattuu selkeästi sitä heikompaa puoliskoa edustamaan. Jokseenkin samat kommentit voisi esittää toista valittua, eli elokuvaa Who Finds a Friend Finds a Treasure puolustamaan sekä vastustamaan. Vuoden edetessä tuli varmaan monelle selväksi, että Bud Spencer ja Terence Hill minua viihdyttävät helpohkosti heikommissakin kohkauksissa, eikä tämä todellakaan ole edes niitä huonoimpia nähnytkään, mutta kurjuuspulaa podettaessa tällaiset ihan hyvät hölmöilyt saattavat joutua sijaiskärsimään kehnoille varatuille paikoille.


Kevät sieltä kurkkii toukokuun saapuessa, mutta silti edelleen löytyy aikaa hyville ja vähemmän hyville elokuville. Toiseksi huipuksi merkitsen Clint Eastwoodin tähdittämän ja ohjaaman elokuvan Gran Torino, joka on muutamassa vuodessa kerännyt useammankin katselun. Uusintojen myötä tietyt jutut Clintin yrmyilyssä ovat alkaneet ainakin hieman tökkiä, mutta onhan Gran Torino siitä huolimatta edelleen erinomainen elokuva. Toiseksi poimin myös vähintään pariin kertaan uusitun mahtaviin maisemiin sijoittuvan ihmisjahdin Deadly Pursuit. Eräseikkailua ja tiukkaa toimintaa löytyy, mutta pipoakin osataan paikoitellen löystää, mihin hyvin yhdessä toimiva pääkaksikko antaa luontevan mahdollisuuden.



Edellisen kuukauden tapaan niiden kahden heikomman valikointi onkin ongelmallista johtuen siitä, että varsinaisesti surkeita elokuvia ei mielestäni joukkoon eksynyt. Niinpä taas täytyy tehdä niin, että pari sinänsä ihan kohtalaista viihdyttävää mellastusta saa tällaisen tuomion. The Cannonball Run ei tietenkään mikään toimintaelokuvan merkkiteos ole, mutta vauhtia ja hyvääkin sekoilua löytyy siinä määrin, että uusintakin maistuu. Spencer ja Hill taas saavat lisää kyseenalaista kunniaa, koska tähän kerhoon toiseksi valikoituu heidän Afrikkaan sijoitettu seikkailunsa I'm for the Hippopotamus. Senkin ihan mielellään parikin kertaa katselee, mutta kun valinta on tällä tavalla hölmösti rajattu, niinpä niin...


Kesäkuussa kommentoituja elokuvia vilkuillessa on kohtalaisen helppo todeta, että kesä kiireineen ei ainakaan innostanut vakavampaan tarjontaan panostamaan, vaan suurin osa on selkeästi sitä hömppäosastoa ja usein kestoltaan lyhyempää sellaista. Jostakin syystä valitsen kuitenkin parhaiksi ne kaksi hieman alakuloisempaa tapausta. Ihanasti rakastetut toki on kesäinen elokuva sijoittuen kauniisiin saaristonäkymiin, mutta käsiteltävät aiheet eivät sieltä riemastuttavimmasta päästä ole. Paikoitellen onnahtelevaa draamapuolta ne hienot maisemat paikkailevatkin mukavasti. Tokyo Godfathers taas on vähän erikoisempi keskikesän katseluvalinta, koska se sijoittuu jouluiseen aikaan kertoen myös vähän murheellisempaa tarinaa. Toivoa kuitenkin siinä määrin sinnikkäästi ja koskettavastikin etsitään, että tästä arkisesta elokuvasta enemmänkin pitää.



Puolet kesäkuussa kommentoiduista elokuvista olikin Spencer/Hill-uusintoja, mutta nyt en suostu yhtään näistä viidestä valikoimaan heikoimpien joukkoon. Sinänsä huvittavaa, sillä pari näistä on tasoltaan selvästi alempana kuin noissa aiemmin "palkitsemissani" herrojen elokuvissa. No, niin se järjestelmä osoittaa typeryyttään. Suurin syy kuitenkin on se, että kuukauden selkeästi surkeimpana onnistui näyttäytymään Lassie: Peace Is Our Profession, josta ei paljoa hyvää sanottavaa keksi. Se on puiseva, tylsä ja muutenkin kohtalaisen kamala elokuva, joka tuntuu lähinnä ilmavoimien venytetyltä mainokselta, jonne Lassie tahtomattaan on tempaistu mannekiiniksi. Koira pitkälti unohtuukin pienempään osaan, eikä pökkelöinnistä irtoa merkittävissä määrin edes satunnaista tahatonta huvitusta. Yök, yök!


Heinäkuun helteiden käydessä kimppuun hömppälinjalla jatkettiin elokuvien suhteen. Ehkäpä vielä edellistä kuukautta voimakkaammin. Erityisesti Bud Spencer vieraili usein ruudulla ja puolet kommentoiduista elokuvista (6/12) onkin hänen tekeleitään. Tulipa siinä kertailtua kaikki neljä Spencerin Flatfoot-elokuvaakin alle kuukaudessa, jotka edustavat Spencerin parempaa tuotantoa. Niiden joukosta poiminkin tähän kärkikaksikon toisen elokuvan parhaiden joukkoon ja valinta kohdistuu elokuvasarjan toiseen osaan Flatfoot Goes East. Se lähtee ensimmäistä komediallisempaan suuntaan, sisältää vaihtelevampaa mätkettä ja lisäilee sekaan sopivasti kaukomaisemiakin. Toiseksi valikoituu myös kohtalaisen kepeä hassuttelu Without a Paddle, jossa kolmen nuoren miehen porukka lähtee siinä 30 ikävuoden tietämissä lapsuuden haavereissuun ja sitten sähelletään sekä kohelletaan. Sympaattisella tavalla enimmäkseen ja muutenkin tällainen retkeilyhölmöily osaa ilahduttaa. Hyväntuulinen hassuttelu se onkin.



Voisihan sitä sanoa, että löytyisi sieltä heinäkuun Spencer-elokuvien joukosta heikompaakin tavaraa, mutta nekin miellyttivät enemmän kuin pari katseltua romanttisen komedian lajityyppiin laskettavaa esitystä. Carolina sekä Love, Wedding, Marriage ovat kumpikin varsin mitäänsanomattomia tapauksia. Draamapuoli ei kosketa ja komedia rämpii sen verran pahasti, että naurut ja huvitukset jäävät olemattomiksi. Katselusta ei ole puolta vuottakaan ja molempien tapahtumista on suuri osa päässyt unohtumaan, enkä edes epäilisi asian johtuvat huonosta muistista. Juttu lienee ennemmin niin, että keskinkertainen kehnous nopeasti hiipuu pois mieltä kiusaamasta tai ainakin silloin tällöin näinkin onnellisesti käy.


Mitä elokuun parhaisiin tulee, niin Charles Bronsonin kaksoisvoitoksi menee valintojen osuessa elokuviin Chato's Land ja Death Hunt. Sanoisin, että siihen Bronsonin kovimpaan A-ryhmään kummallakaan ei ole asiaa, mutta molemmista pidän paljon. Samankaltaisuutta niistä löytyy, kun molemmissa varsin mitätön kina alkupuolella yltyy laajamittaiseksi miesjahdiksi, jossa ruumiita alkaa kertyä. Etenkin Chato's Land vie katsojan pakkomielteiden kautta kohti jonkinasteista hulluutta, eikä sen polun päässä ole luvassa onnellisia loppuja. Tylsiä toistensa toisintoja nämä eivät ole, vaan painotukset vaihtelevat. Chato's Land ruotii ehkä enemmän sitä kostohulluutta, kun taas Death Hunt lienee hiukkasen enemmän toiminnalliseen eräselviytymiseen panostava elokuva. Tapahtumaympäristöt tuovat myös mukavaa vaihtelua näiden välille. Ensimmäinen sijoittuu paahtavaan pätsiin, jonka karussa sekä kovassa maaperässä vain sitkeimmät eliöt menestyvät tai paremminkin sinnittelevät. Death Hunt taas vie katsojan talvisiin metsiin sekä vuorille ja lämpöasteet putoavat huomattavasti. Kumpikin on omalla tavallaan maisemiltaan kaunista katseltavaa.



Kurjemmalta puolelta löytyy yksi selkeästi alitse muiden, eli Zookeeper saa yksinään hoitaa tämän osaston. Luulisi, että tällaisesta saisi aikaan edes sellaisen puolihuvittelevan ja eläinsöpöilyn kaunistaman hassuttelun koko perheelle, mutta eipä-ei. Komedia on kamalaa ja rasittavaa, eikä Zookeeper paljoakaan mukavaa muisteltavaa tarjoile. Rima oli aseteltu melkoisen alas, mutta niinpä vain senkin ylitys vaikuttaa käsittämättömän mahdottomalta. Melkoisen onneton räpellys.


Elokuussa kesäkiireet töineen ja menoineen jatkuivat siinä määrin, että elokuvien katselu pääsi hiukkasen edelleen kärsimään. Blogin puolellekin pääsi eksymään pari pientä matkakertomusta, kun hieman Frantsilassa vierailusta sekä saariretkeilystä kirjoittelin pääaiheesta pahasti eksyen. Sitä kuitenkin on alkanut kallistua tylsästi sille kannalle, että kesäpäivät (ja silloin tällöin kesäiset yötkin) viettää mieluummin jossakin muualla kuin elokuvia tiiraillen. Suomessa se vuodenaika kuitenkin usein lyhyeksi jää ja elokuvaharrastelulle parempia ajankohtia kyllä riittävästi löytyy. Kyllähän sitä ruutuaikaa muista menoista huolimatta sai elokuuhunkin taiottua.



Samaisessa kuukaudessa jumitellaan vielä pikkuisen, koska tuli tuolloin naputeltua jokseenkin löyhä suunnitelma katseltavien Disney-elokuvien suhteen. Vuoden lopussa lie sopiva paikka ottaa väliaikakatsaus. 47 elokuvaa päädyin mainitsemaan ja nopeasti laskettuna niistä on nyt reilussa neljässä kuukaudessa vilkuiltu kuusi kappaletta. Mitään reippaimman suorittajan palkintoa en siis ole odottelemassa, mutta eihän tarkoituksena ollutkaan noita mitenkään tiukassa aikataulussa kahlata läpi, vaan mahdollisuuksien mukaan ja kun sopivalta tuntuva ajankohta löytyy. Lisäksi on tullut katseltua tuossa välissä sellaisia Disney-tuotantoja, jotka eivät listalle päätyneet. Senkin "laiskuuteni" puolustukseksi sanoisin, että monta listatuista on sentään hankittu katselua odottelemaan, joten pohjatyön suhteen on tullut aherrettua. Vuoden kuluttua saa varmaan vetää useammankin nimen listalta yli, joten palaillaan asiaan silloin, jos vielä muistuu mieleen.


Syyskuun ehdottomasti ihastuttavimmaksi elokuvaelämykseksi nostan kesäisen sekä kiireettömän lomatunnelmoinnin My Father's Glory. Kyseessä on mukavan lämmin muistelo eräästä kirjailijan omaan lapsuuteen sijoittuvasta kesästä. Siitähän välittyy niin paljon aurinkoista taikaa katsomoonkin, että elokuva onkin tullut jo useampaan kertaan seurailtua ja luulenpa, ettei se vielä ole viimeistä esitystään saanut. Hyväntuulisella menolla se toinenkin paikka täytetään, kun sinne viskataan Winnie the Pooh: Springtime with Roo. Puh-elokuvien joukossa se ei aivan parhautta edusta, mutta pääseepä vähän varkain syyskuun elokuvaköyhyyden takia kärkeen livahtamaan. Tuttua herttaista menoa kyllä löytyy tästäkin ja erityisesti värikkäät sekä kauniit kuvat mieltä ilahduttavat.



Lassie: Flight of the Cougar on toki paljon parempi elokuva kuin se kesäkuussa kauhisteltu hieman varhaisempi Lassie-elokuva. Siitä huolimatta jokseenkin keskinkertaista kohti kallistellaan. Söpöstelyä kyllä löytyy ja Lassie itse pääsee paremmin tapahtumiin mukaan, mutta luulenpa kuitenkin (tai toivon ainakin), että ne parhaat samaisen koirakaverin seikkailut vielä siellä jossakin odottelevat vuoroaan.


Syyskuusta pääsikin muodostumaan blogissa elokuvien suhteen vuoden kuivin kuukausi ja muutenkin vuoden hiljaisin. Suurimpana syynä varmaan se, että siinä alkupuolella tuli poistuttua pohjoisia maisemia ihmettelemään, josta pariin otteeseen vähän kirjoittelinkin: Pako pohjoiseen ja Paluu pohjoisesta. Kovin laiskaksi matkustelijaksi tunnustaudun ja myönnän, että usein ne kaikenlaiset suunnitelmat jäävät vain suunnitelmiksi. Hyvä kuitenkin, jos silloin tällöin saa jotakin oikeasti toteutukseenkin asti. Lapin tunturien sekä vuorten kutsuun on mukavan vaikeaa jättää vastaamatta ja varmaan sitä taas ehkä jo seuraavan vuoden loppukesän lähestyessä samaiset jutut alkavat mielessä polttelemaan. Alustavasti olen mietiskellyt vähän kiinteämmin elokuviinkin liittyvää reissua samaan suuntaan, mutta sen näkee sitten aikanaan...



Syksyn kunnolla käynnistyessä alkoi samalla löytyä enemmän aikaa ja innostusta elokuville, minkä voinee huomata lokakuun kirjoituksia vilkaisemalla. Samalla katseluvalintojen suhteenkin alettiin mennä hiukkasen vakampaan suuntaan, eikä tarjonta enää ollut aivan yhtä hömppävoittoista. Jälleen alkaa tulla sellaista pulmaa, että kahden parhaan joukkoon olisi useampikin kelvollinen ehdokas. Vuoden aikana tuli katseltua kaikki kolme 1970-luvun Vaahteramäen Eemeli -elokuvaa, jotka lapsuudessa kovasti ihastuttivat. Ilokseen sai todeta, että asioiden tila on sama vielä vuonna 2014, jopa siinä määrin, että kolmas näistä kelpaa lokakuun kärkikaksikkoon. Eemeli ja Possuressu on mielestäni tämän elokuvasarjan ehein sekä sujuvin kokonaisuus. Aiempien osien viehättävyyttä ei ole minnekään hukattu, oikeastaan lähinnä päinvastoin, kun eläinystävillä vaikuttaa olevan merkittävämpi osa. Lisäksi kolmas on samalla joukon kesäisin elokuva, mikä takaa reilun kimpun kauniita kuvia ihasteltavaksi. Lokakuun toinen valinta viekin kovin toisenlaisten tunnelmien sekä kuvien pariin, kun North Face esittelee katsojalle todellisiin tapahtumiin perustuvaa kunnianhimoista vuorikiipeily-yritystä. Vuori vaaroineen rankaisee kiipeilijöitä siinä määrin, että lopun lähestyessä murhetta kyllä riittää. Selviytymiskamppailuna North Face eroaa tietyiltä piirteiltään edukseen ja etenkin loppupuolella onnistuu herkistämään enemmänkin. Kuviltaankin komeaa katseltavaa North Face on, joten mahtavien elokuvaelämysten joukkoon sen mielelläni kirjaan.



Kisailu tosiaan oli tiukkaa lokakuussa, joten siinäpä sai hieman arpoa näitä muistellessa. Esimerkiksi elokuvat My Mother's Castle ja From Up on Poppy Hill oli hivenen ikävää jättää pois. Johonkin hiljaisempaan kuukauteen osuessa nämä olisi ollut helpompi kärkeen tunkea, mutta muistoissa nuo pari muuta menevät edelle. Annetaanpa kuitenkin tähän väliin nämä erityismaininnat.

Vuoden viimeisen neljänneksen ollessa käynnissä tilanne Spencer/Hill-uusintakierroksen suhteen alkoi juttu olla siinä vaiheessa, että parhaimmat oli tullut jo käytyä läpi ja keskinkertaisemman osaston kimpussa oltiin. Niinpä ei ole suurempikaan ihme, että lokakuun kehnoimman maininnan saa Spencerin sooloilu Thieves and Robbers, joka kohtalaisen lässähtävää ja väsähtänyttä menoa esittelee.


Marraskuussa katselujen ja kommentointien määrä lisääntyi entisestään ja jälleen päästään tilanteeseen, että joukosta on vähän vaikea erotella vain pari elokuvaa parhaita edustamaan. Marraskuun pikkupakkasissa kesäisyydellään ilahdutteli Saariston lapset ja hylje. Kauniita kuvia, kiireetöntä menoa ja viehättävän vanhahtavaa katseltavaa muutenkin. Lisäksi elokuva tuli katseltua sellaisessa vaiheessa, etteivät illat mukavimmissa mahdollisissa tunnelmissa oikein kulkeneet ja sellaiseen olotilaan siitä löytyi erinomaista lääkettä. Näistä syistä sitä erityisellä lämmöllä muistelen. Toinen valinta saattaa aiheuttaa hieman enemmän ihmettelyä, koska se sattuupi olemaan Steven Seagalin ohjaama ja tähdittämä luonnonsuojelupamaus On Deadly Ground. Ihan aiheellisestikin voisi kysyä, että miksi ihmeessä tahtoo nostaa sellaisen elokuvan mukaan, joka monien mielestä kuuluu maailman kehnoimpien joukkoon. Sanoisin kuitenkin, että kovaotteinen toiminta yhdistettynä tiukempaan luonnonsuojelusanomaan luo varsin viihdyttävän elokuvaelämyksen. Etenkin kun juttu vielä kuorrutetaan satunnaisella huuruilulla. Useampia kertoja on tullut kyseinen elokuva katseltua ja edelleen se jaksaa hymyilyttää hyvällä tavalla.



Suunnilleen samalla tasolla liikuskeli marraskuussakin useampi muukin elokuva, jotka täpärästi jäivät pois. Jackie Chanin ja Owen Wilsonin toimintakomediat Shanghai Noon ja Shanghai Knights edustavat oikein viihdyttävää tappelun, lennokkaan temppuilun sekä hassun höpöttelyn yhdistelmää. A Walk to Remember taas on Nicholas Sparksin kirjaan perustuvaa onnistunutta haikeampaa romanttista draamaa. Niin, ja onhan se kolmesta kovin erilaisesta tarinasta koosteltu animaatioelokuva Memories myös varsin laadukasta katseltavaa.

Taitaa olla jo melko mones kerta, kun huonomman puoliskon edustajaksi valitaan Spencerin ja Hillin elokuva. Sille ei nyt oikein mitään voi, että Blackie the Pirate sattuu olemaan kovin heikko esitys ja kaksikon yhteisistä elokuvista huonoimpia näkemiäni. Huumoria on tavallista vähemmän, toiminta vakavampaa, mitään kunnollista merirosvoseikkailua ei saada aikaan ja lisäksi Budin osakin jää kohtalaisen pieneksi. Paljoakaan hyvää sanottavaa siitä ei löydy. Toiseksi tarjoaisin hieman alakuloisempaa jouluelokuvaa Noel, joka kovasti tahtoo löytää jouluhenkeä katsojan sydäntä lämmittelemään kurjuuksien keskeltä. Siinä onnistutaan vain paikoin ja kokonaisuutena elokuva onkin varsin keskinkertainen esitys.


Vihdoin ja viimein alkaa loppu lähestymään. Joulukuuhun sopivasti parhaiden joukkoon valikoituu Chevy Chasen tähdittämä jouluinen katastrofijuhla Christmas Vacation. Siinä Clark Griswold (Chase) yrittää parhaansa mukaan järjestää läheisilleen unohtumattoman sekä lämpimän perhejuhlan, mutta kun kaikki menee lähes järjestään pieleen. Nämä kohellukset ja koettelemukset jaksavat edelleen naurattaa, vaikka katselukertoja on muutamia kertynytkin. Kärkikaksikkoon laittaisin myös uudemman Puh-elokuvan Winnie the Pooh. Alkuperäisen klassikon henkeä on tavoiteltu ja monessa mielessä siinä mukavasti onnistutaankin. Ehkä eniten häiritsee lisääntynyt kiire ja vauhdikkaampi kohkaus, mutta kuitenkin kyseessä on varsin suloinen ja miellyttävä Disney-animaatio, jossa pienten ystävysten porukka omaperäiseen tapaansa pulmiaan ratkoo ja siinä samalla katsojaa kovasti ilahduttaa kömmähdyksillään ja lauluillaan.



Jouluelokuvia tuli katseltua kuukauden aikana kymmenisen kappaletta, mikä lienee omalla kohdalla enemmän näin lyhyen ajan sisällä kuin koskaan aiemmin. Voitaneen puhua jonkinasteisesta jouluelokuvavillityksestä. Osittain siksi päädyinkin tekemään pienimuotoista summailua niistä sekä aiemmin katselluista kirjoitukseen Hyvää joulua!, johon on naputeltu runsaat kymmenen jouluelokuvaa, jotka vähintään kelvollisiksi miellän. Beauty and the Beast: The Enchanted Christmas pääsi blogin sivuille vasta koosteen jälkeen, mutta on kuitenkin sen verran viehättävä jouluanimaatio, että aiemmin katseltuna se olisi ehdottomasti päässyt mukaan tähän summaukseenkin.



Koska niitä jouluisia elokuvia tuli tosiaan enemmänkin katseltua, eikä etukäteen suurempaa laatutarkkailua harrasteltu, niin joukkoon pääsi ymmärrettävistä syistä sitä heikompaakin tavaraa. Virallisesti "kauden" avannut Christmas at the Riviera yrittää olla tummasävyinen draamakomedia, mutta pari suurempaa ongelmaa pudottavat sen tylysti kuukauden heikoimpien joukkoon. Komedia ei juurikaan naurata, eikä draamapuoli kosketa. Käteen jää joukko heikkoja vitsejä, väkinäistä outoilua sekä epäonnistuneita yrityksiä löytää viimeisillä minuuteilla lämpöä hieman kurjiin joulutunnelmiin. Paljon paremmin ei pärjää Four Christmases, jossa pariskunta joutuu epäonnekseen tekemään neljä perhevierailua yhden päivän aikana. Huumori on monesti omille silmille sekä korville kohtalaisen rasittavaa ja tässäkin loppupuolen yritykset koskettaa katsojaa ovat lähinnä surkuhupaisia. Kyllähän esimerkiksi myös joulukuussa katseltu Bud Spencerin Speaking of the Devil on kovin toimintaköyhä ja yleisestikin väsähtänyt esitys, mutta se ei kuitenkaan samalla tavalla rasita, joten ei tee mieli laittaa sitä noiden "jouluhassutusten" kanssa samaan kerhoon.


Jaa'a, mitäköhän sitä vielä naputtelisi, jotta jaaritus maximus entisestään pöhöttyisi... Tällainen jälkitarkistus vahvistaa käsitystä siitä, että kovin uusintapainotteinen vuosi tästä pääsi tulemaan. Pikainen arvio tahtoo kertoa, että noin kolmannes katselluista oli aiemmin nähtyjä. Joidenkin kuukausien kohdalla yli puolet blogissa kommentoiduista elokuvista olivat uusintoja. Jotenkin harmillista tällainen suuntaus, sillä elokuvahyllyistä kyllä löytyy satoja kokonaan katsomattomia teoksia ja sitten menen tällaista harrastelemaan... No, osasyy menee fyysisesti hieman rankoille kesäkuukausille, sillä tuolloin illan koittaessa tilanne oli usein sellainen, että tahtoi vain jotakin tuttua sekä turvallista hömppää ja mielellään vielä suhteellisen lyhytkestoista sellaista. Niinpä sitä sitten tuli laiskasti kertailtua ja kertailtua...

Samalla tämä silmäys kuluneeseen vuoteen valitettavasti on kertovinaan, että yleisesti elokuvien laadun suhteen jäädään vähän toivottua alhaisemmalle tasolle. Vuosi 2013 muistuu mieleen ainakin astetta parempana, vaikka määrällisesti silloin tulikin vähemmän katseltua. "Ihan kivojen" ja keskinkertaisten elokuvien uusiminen näyttäytyykin hölmönä hommana, kun vuoroaan samaan aikaan odottelee moni jo valmiiksi ostettu ja oletettavasti paljon parempi teos. No, niiden kimppuun ehtii vieläkin ja 2015 tarjoaakin mahdollisuuden kääntää suuntaa kohti mahtavampia elokuvaelämyksiä. Eipä siis viuruteta menneitä menetteleväisyyksiä tässä vaiheessa enempää, vaan katse niihin tuleviin elokuvailtamiin. Heikommista hetkistä huolimatta omissa muistoissa kokonaisuus jää kuitenkin vahvasti plussan puolelle, joten eipä tätäkään vuotta elokuvien suhteen tarvitse alamaailmoihin manailla.



Ennen heippa-heitä on vielä syytä katsella, miten viime vuoden summauksen loppupuolella esitetyistä lupauksista suoriuduin. Heti ensimmäinen laittaakin hymyilyttämään: "1. Yritän katsella suhteessa enemmän näkemättömiä tapauksia ja vähemmän uusintoja." Eihän se aivan putkeen tainnut mennä, kuten tuossa hetki sitten selvittelinkin... Toisena oli aikomus vähentää kokoelman kartuttamista ja holtitonta hamstraamista. No, tässä katsoisin kohtalaisesti onnistuneeni. Vuoden lopussa alkoi homma karata hieman kätösistä ja ostoksia kertyi aiottua enemmän, mutta muuten ihan hyvin. Kolmantena lupailin ahkeroida enemmän triviasarjan parissa. Hyvästä aikomuksesta huolimatta lisäosia kertyi vain neljä kappaletta. Heh, niistäkin kolme vuoden loppupuolella ja kyseinen kolmikko vielä Jackie Chanin hömpähtävistä elokuvista. Eipä tätä siis voi kovin kaksiseksi suoritukseksi kehuskella. Neljännen kohdan voisi melkein jättää mainitsematta, sillä tuli lupailtua, että lukisin enemmän niitä kirjoja joihin katsotut elokuvat perustuvat. Aktiivisuus tässä mielessä oli käytännössä olematonta. Ehkä ensi vuonna sitten, koska kaikenlaisia kirja/elokuva-yhdistelmiä on valmiiksi hankittuna vuoroa odottelemassa. Jospa eräs laiskuri vain viitsisi... Viidentenä oli ajatus katsella ja kommentoida kiinnostavia televisiosarjojakin, mutta kovin olemattomaksi tämäkin toiminta pääsi jäämään. Näyttää siltä, että vähän laiskasti elokuvalupauksiani toteuttelen, mutta onneksi en näitä mihinkään kivitauluihin takonutkaan, vaan nämä olivat enemmän sellaisia löyhiä suunnitelmia sekä aikomuksia, joiden siirtyminen tulevaisuuteen ei suuria tunnontuskia synnyttele.

Tällaiset vähäiset epäonnistumiset eivät lannista, vaan heitänpä samassa hengessä tavoitteita vuodelle 2015:

1. Vähemmän niitä uusintoja ja enemmän katsomattomia. Meni sen verran pahasti pieleen, että tämä toistettakoon ja ehkä jopa yritän hieman paremmin tässä onnistuakin.

2. Edellisen jatkoksi sellainen, että kun niitä uusintoja jossakin määrin kuitenkin tulee, niin tiukempaa laatukarsintaa, eikä keskinkertaisuudeksi todettua enää kolmatta kertaa katseluun ja siitä sitten blogiin valittamaan.

3. Elokuvien tekemiseen ja tekijöihin liittyvää kirjallisuutta on tullut jossakin määrin haalittua, joten niistä voisi välillä naputella jotakin. Tai ainakin sisällyttää suuremmissa määrin katseltujen elokuvien kommentoinnin yhteyteen sopivissa paikoissa.

4. 2014 oli tavallista laihempi vuosi, mitä tulee erilaisten luontodokumenttien katseluun ja etenkin niistä kirjoittamiseen. Uskallan luvata siinä suhteessa vähintään pienoista petraamista.

5. Samansuuntaisia ajatuksia voisi esittää aasialaisten elokuvien suhteen. Kaukana tuntuvat olevan ne vuodet, jolloin innolla katsoi niitä vähintään useita kymmeniä. 2014 olikin niiden suhteen enää pelkkää kitkuttelua. Jos animet napsitaan pois joukosta, niin kovin kuivaa sen jälkeen. Siispä siis niitä voisi hieman useamminkin soittimeen tunkea.

6. Jospa sitä saisi tahtia pikkuisen ripeämmäksi niiden Disney-suunnitelmien suhteen...

Saa sitten nähdä, joutuuko vuoden kuluttua jälleen toteamaan, ettei mennytkään ihan suunnitelmien tai aikomusten mukaan. Tässä vaiheessa on vielä runsaat 350 päivää aikaa ryhdistäytyä, joten en aloita vielä selittelyjä tai viskaise pyyhettä kehään.



Iloista, onnellista ja antoisaa alkanutta vuotta toivottelen kaikille sekä elokuvien että kaiken muunkin suhteen!

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen elokuvavuosi on sinulla takana. Olisi kyllä ihan mielenkiintoista laittaa itsekin aina ylös, mitä elokuvia on tullut katsottua, ja jälkikäteen omaa elokuvamakua olisi siisti arvioida. Hmm, tässä kenties haaste uudelle vuodelle?

    Kivaa, että Disney-elokuvia oli päässyt parhaiksi elokuviksi! Jee jee! :) Mielestäni soimaat itseäsi liikaa elokuvien uusinta-katsomisista. Hyvät elokuvat kestävät useammatkin katselukerrat, ja uudelleen katsomisen myötä elokuvista löytää aina jotain uutta, johon huomionsa kiinnittää. Että älä soimaa itseäsi liikaa!

    Innolla odotan tulevia tekstejä vuodelle 2015! Varsinkin, jos Disney-pitoisuus kasvaa! ;) Iloista ja ihanaa vuotta sinulle myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos. :)

      Oma "elokuvapäiväkirjailu" on mennyt laiskempaan suuntaan. Kyllähän edelleen tulee pääsääntöisesti katsellut elokuvat muistiin merkittyä, mutta aiemmin laitoin niistä edes jotakin lyhyttä kommenttia mukaan. Kyllähän tuollaista haastetta voi kokeilla, varsinkin, jos mielekkäältä tuntuu.

      Kovin ankarasti en itseäni noista uusinnoista ruoski. Lähinnä tuntuu hieman hölmöltä, kun samaan aikaan katsomattomia osteltuja levyjä löytyy varmaan jotakin tuhannen ja toisen väliltä hyllyjen kätköistä. Siitä kyllä olen samaa mieltä, että varsinkin niitä hyviä elokuvia sopii useampaankin kertaan katsella. Eiköhän sitä tule edelleen harrasteltua. :)

      Disney-elokuvia on tosiaan ihan kivasti valmiiksi haalittu ja varmaan kokoelma siitä kasvaakin vuoden edetessä. Katsellaanpa, mikä pääsee ensimmäisenä esitykseen. Luulisin, että sellaisiakin taas löytyy, joita mielellään vuoden parhaiden joukkoon jossakin vaiheessa kirjailee.

      Poista