perjantai 9. tammikuuta 2015

The Garden of the Finzi-Continis (Finzi Continin puutarha)

Jotta alkuvuosi ei aivan höttöiseksi hömpäksi pääsisi elokuvaviihteen osalta lipsahtamaan, niin ainakin tilapäinen vakavoituminen tähän väliin saa ujuttautua. Sen verran voin tunnustaa, että olipa kerran sellainenkin aika, jolloin nimen sekä kansikuvan perusteella oletin elokuvan edustavan jotakin aurinkoista sekä romanttista hömppää. Sellaisista virhekäsityksistä tosin on jo ehtinyt aikaa vierähtämään ja vuodet ovat vähän viisastuttaneet.

Vittorio De Sican historiallinen draama ei ilmeisesti tuollaisia kepeitä tunnelmia katsojan silmille vyöryttele, vaan toista maailmansotaa edeltäviä vuosia vietetään Italiassa huolestuneissa merkeissä. Lähdetäänpä siis ihmettelemään, olisiko siellä luvassa sotilassaappaiden kolkkoa kopsetta kaduilla ja mustapaitojen synkeää nousua valtaan.



Alkukuvissa sellaista menoa ei ainakaan silmille hyökkää, vaan aivan toisenlaisissa mielialoissa saa elokuvan vietäväksi uppoutua. Piano säestelee rauhallisesti ja jo kellertävät lehdet puissa rapisten odottelevat vuoroaan leijua maahan maatumaan. Sieltä ne yksi toisensa jälkeen harvenevat, mutta kylmän talven jälkeen uutta eloa silmuihin kevään myötä ilmenee ja vihertävän kesän koittaessa näyttää siltä, ettei talvea ikinä tapahtunutkaan.

Tapahtumapaikkana saa toimia Pohjois-Italiassa sijaitseva Ferraran kaupunki ajankohdan osuessa 1930-luvun lopulle. Joukko ystävyksiä on pyörien selässä ja tenniskamppeet mukana matkalla Finzi-Continien kartanolle. Mielialat vaikuttavat olevan ylhäällä paikalle saavuttaessa. Tilukset ovat selvästikin mittavat, sillä portilta pitää vielä polkaista tovin verran, jotta tenniskenttä löytyy.



Micòl (Dominique Sanda) ja Alberto (Helmut Berger) ovatkin kutsuneet joukon ystäviään viettämään kesäpäivää yksityisemmän tennisturnauksen merkeissä. Ferrarasta varmaan kunnoltaan parempia harrastuspaikkoja löytyisi, mutta kehitys kaupungissa ja muuallakin Italiassa on johtanut sellaiseen tilanteeseen, että on mielekkäämpää järjestää tällaiset tapaamiset muurien suojissa. Ainakin jos sattuu vähemmän suosittuun väestöryhmään kuulumaan.

Micòlin ja Alberton kanssa kymmenisen vuotta aiemmin koulussa ystävystynyt Giorgio (Lino Capolicchio) on tuttu vieras Finzi-Continin talolla, vaikka vähemmän varakkaasta perheestä tuleekin. Giorgio on jo pitkään ollut kovin kiintynyt erityisesti Micòliin ja kaksikko tilaisuuden tullein silloin tällöin karkaileekin viettämään rauhallisempia tuokioita keskenään. Giorgion harmiksi mitään varmuutta ei ole siitä, vastaavatko toisen tunteet hänen omiaan, vai onko kyse jostakin pelistä, jossa sydänparka saa kestää kaikenlaista riepotusta.



Henkilökohtaiset sydänsurut eivät ole ainoa murhetta ja mietittävää aiheuttava asia, vaan vähitellen yhteiskunta näyttää hitaasti, mutta varmasti lipuvan huolestuttavaan suuntaan. Giorgion isä vielä pojalleen (ja itselleenkin) uskottelee, ettei tilanne vielä kovin pahaksi ole päässyt. Vaikka juutalaisilta on kielletty avioliitot muiden kanssa ja oikeus valtion koulujen tarjoamaan opiskeluun on evätty, niin suuri osa perusoikeuksista on edelleen turvattu.

Pahemminkin voisi olla, isä vielä uskottelee, mutta Giorgio ei ole yhtä toiveikkaalla mielellä, vaan ennemmin on taipuvainen olettamaan asioiden menevän synkempään suuntaan. Siinä ajan kuluessa rajoitukset vähitellen lisääntyvät. Keskiluokka nappaa fasismin tuulahduksista kiinni. Mussolini toisaalla paasaa ja Ferraran aiemmin rauhallisilla kaduillakin alkaa kuohua. Yksi ja toinen saa huomata, että lyhyessä ajassa elinikäinen kotikaupunki on muuttunut ilmapiiriltään sellaiseksi, ettei siellä enää ole kovin mukavaa elää. Kenties vielä huolestuttavampaa on, että saakohan siellä tai yleensä missään enää kovin moneen huomiseen heräillä...



Vittorio De Sican elokuva kattaa useammankin vuoden ajanjakson, mutta siitä huolimatta kestoa ei ole venytetty kohtuuttomuuksiin. Noin 90 minuutin varsin tiivis paketti näistä tapahtumista on taiteiltu. Se onkin yllättävää, ettei se oikein kiirehtivältä vaikuta. Selvästikään ei ole haluttu lähteä huiskien käymään kaikkea läpi ja mahduttamaan sinne sekaan, vaan välillä hypätään enemmänkin ajassa eteenpäin ja otetaan taas kiinni jostakin tuokiosta. Näin elokuva saadaan ajoittaisesta "pikakelauksesta" huolimatta tuntumaan monesti kovinkin kiireettömältä, kun aikaa vaikuttaisi löytyvän rauhallisille hetkillekin.

Elokuvan visuaalinen ilme tukeekin erittäin onnistuneesti näitä tuokioita, sillä rauhoittavan kauniit kuvaset eivät rajoitu ainoastaan siihen alkutekstijaksoon, vaan samalla tyylillä jatketaan myöhemminkin. Niitä kuvia tekeekin monessa kohdassa mieli kehua erittäin viehättäviksi ja herkiksikin. Erityisesti Alberton ja Micòlin yhteisiin hetkiin on saatu tarttumaan tällaista taikaa. Kymmeniä vuosia kavupaikoillaan huojuneet ja erilaisia aikoja nähneet puuvanhukset myös kuvissa ahkerasti vierailevat ja saavat toivomaan, että synkempien jaksojen jälkeen aurinkoinen kesäkin ehkä joskus vielä saapuu.



Kaikenlaista kauneutta välittävät kuvat muodostavatkin melkoisen kontrastin synkkien aiheiden kanssa. Samaan aikaan niin ihanaa, mutta lohdutonta ja murheellista. Etenkin viimeisen kolmanneksen aikana alkaa kolahtelemaan kovemmin ja se tuttu pala kurkkuun jälleen nousee, kun aina vain synkempiä aikoja kohti kylmäävän määrätietoisesti ollaan marssimassa.

Finzi-Continin tiluksilla pitkään voidaan sinänsä huolettomia päiviä viettää pelien ja kesäisten kävelyjen merkeissä. Vähitellen uusien sääntöjen myötä huoli lisääntyy ja vaikka edelleen vitsailla voidaankin, niin hymyt menevät väkisinkin väkinäisemmiksi. Varallisuuden ja ympäröivien muurien tuoma turvallisuuskin alkaa kovin heppoiselta siinä vaikuttaa liikehdinnän mennessä jatkuvasti levottomampaan suuntaan.

Sota sinänsä jää täysin taustalle, vaikka toki ne sotilaat sinne katukuviin ilmestyvät vuosien edetessä. Varsinaisia taisteluja ei kuitenkaan ole lähdetty kuvaamaan, eikä valittu näkökulma niitä oikeastaan kaipaakaan. Elokuvateatterin kankaalta kuitenkin nähdään vihaista paasausta sekä kypäräpäiden paraatimarsseja. Alberto taas on saanut mieleensä ennustuksen pitkästä ja tuskallisesta sodasta. Samassa yhteydessä mainitaan, että nämä kamppailut lopulta päättyisivät hyvien voittoon, mutta lohtu vaikuttaa laihalta ja huoli paljon suuremmalta.



Elokuva perustuu Giorgio Bassanin vuonna 1962 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan. Lyhyen vilkaisun perusteella näyttää siltä, että kirjan alkupuolelta on karsittu enemmän kohtauksia pois. Vaikuttaa siltä, että näihin päähenkilöiden lapsuusvuosiin sijoittuviin tapahtumiin palaillaan elokuvaversiossa vain satunnaisten sekä yleensä lyhyiksi hetkiksi jäävien takaumien kautta.

Sotavuosia edeltänyttä fasismin nousua kuvaava elokuva tuo nopeasti mieleen lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneen tapauksen Tea with Mussolini. Siinäkin päähenkilöt pitävät pitkään kiinni toiveistaan, ettei Italiassa mentäisi synkimpiin syövereihin. Myös se on kuviltaan erittäin kaunista katseltavaa, vaikka sisältääkin enemmän sitä sotaisampaakin menoa. The Garden of Finzi Continis kuitenkin vie kevyesti voiton, mitä koskettavuuteen tulee.



Aikoinaan The Garden of Finzi Continis voittikin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon, mitä ei osaa suurena vääryytenä pitää. Aihe on toki tärkeä ja ilmestyessään ajankohtaisempi ja arempikin, mutta ainakaan omiin silmiin se ei vaikuta lainkaan kankealta palkintopyydykseltä, vaan seikkaileepa se paikoitellen varsin odottamattomille poluille kauniiden kuvien tukemana.

Välillä vaikuttaa siltä, että vastaavissa kuvataan antaumuksella niin paljon kaikkea pahaa ja julmaa, että katsoja turtuu jo paljon ennen päätöstä. De Sica tekee toisenlaisen kaavan mukaan, joka ainakin omalla kohdalla tuntuu toimivan paremmin. Huolettomien huvitusten asteittainen korvautuminen peloilla sekä murheilla tuntuu katsomossakin. Loppu ei välttämättä aivan toivoton ole, mutta kyllä se kohtalaisen hiljaiseksi ja lohduttomaksi vetää, kun ajat ankeat kunnolla vauhtiin päästetään. Ainakin omaa sydänparkaa The Garden of Finzi Continis onnistuu piinaamaan enemmänkin ja sen helposti mieltää hyvällä tavalla uuvuttavaksi elokuvaksi.



The Garden of the Finzi-Continis (1970) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti