perjantai 17. huhtikuuta 2015

Susikoira Roi

Monenlaista koirakaveria on blogin sivuilla käynyt juoksentelemassa sekä haukahtelemassa erinäisissä elokuvissa. Viimeksihän nelijalkaisia saapui ihan avaruudesta asti, kun vuoroon pääsi Good Boy!, mutta nyt aikomuksena on laittaa parikin astetta maanläheisemmät tarinat pyörähtelemään. Luulenpa, että koiruuksien kirjavaan joukkoon kotoisampi Roikin kelpaa.

Kyseessähän ei ole elokuva ensinkään, vaan neliosainen televisiosarja, jonka ilmestymisvuodestakin on kohta ehtinyt vierähtämään jo kolme vuosikymmentä. Tuskinpa vuodet ovat pölyillään katselukelvottomaksi sarjaa pilailleet. Ennemmin sopii epäillä, että ehkä osutaan jonkinlaiseen nostalgiahermoon. Sellaisessa käsityksessä olenkin, että tämä sarja monen 1970- ja 1980-luvulla syntyneen lapsuussuosikkeihin lukeutuu. Onhan Roi minullekin tuttu nimi varhaisvuosilta, mutta käytännössähän nämä seikkailut uusina katsellaan, sillä muistot ovat kovin aukkoisia, eikä edes ole täyttä varmuutta, tuliko aikoinaan kaikki jaksot vahdattua. Nyt olisi tarkoituksena urakoida kaikki jaksot peräkkäin, mutta eihän se mikään suurempi maraton ole, vaan parituntinen iltama.



Ensimmäinen osa on nimeltään Takaa-ajetut, joka ei ainakaan alkuminuuteillaan ole toiminnan tuiskeeseen singahtamassa. Tomi (Paavo Westerberg) on kovin rauhalliselta vaikuttavaa kesäpäiväänsä viettämässä rantalaiturilla. Pikkukivet hiljalleen katoavat pinnan alle, eli kesäloma ei sillä sattuman hetkellä aivan kovimmilla kierroksilla ole käynnissä. Olisihan Tomilla hommaakin, sillä isä on antanut tehtäväksi maalailla puutarhakalusteita. Juttu vain sattuu olemaan niin, että lämpömittarin kiipustaessa hellelukemiin, kertoo perustuslaki maalauspuuhien lykkääntyvän keskipäivän siestan tieltä. Naapurissa asuva pieni Satu (Heini Koskinen) ei kuitenkaan ole tällaisesta säädöksestä tietoinen, vaan on ottanut asiakseen vähän pensseliä heilutella. Kohta varpaat punertavat ja tulee kiire pesulle.

Sadun isoäiti (Soli Labbart) ei aina pysy vikkeläjalkaisen valvottavansa perässä, varsinkin kun pitää omia töitäkin samalla yrittää hoitaa. Hetkeä myöhemmin Satu onkin jo hyvää vauhtia matkalla kauppaan. Tietä pitkin kilisevät tyhjät pullot pitäisi saada täyteen vaihdeltua. Tomi ehtii taas väliin ja kauhistunut isoäitikin virvoitusjuomajanoisen tytön perään rientää. Lupaileepa myöhemmin Tomille pienen palkkion järjestää. Mitä tulee Tomin tehtävälistaan, niin reilusti sinne on askareita merkkailtu ja hieman opiskeluakin. Taitaakin olla niin, että Tomin pitäisi kesän aikana saada englantia paremmin päähän, että opiskelu edistyisi edes jotenkin suunnitelmien mukaan. Aurinkoinen ja kuuma päivä sinne mieleen ujuttelee aivan muunlaisia ajatuksia ja siinä taistossa oppikirjalla on kovin pienet mahdollisuudet pärjäillä.



Jospa sitä lähtisi vaikkapa vähän virkistymään pulahtelun merkeissä. Kelju-Hiltunen (Pehr-Olof Sirén) pihapuuhansa keskeyttää läksyttääkseen uimaretkeläistä. Syytteleepä siinä Tomia armottomasta ajanhaaskaamisesta. Voisi sitä jotakin hyödyllistäkin hommailla, eikä vain päiviään rannalla huvitellen törsätä. Naapuruston äreältä papparaiselta Hiltunen vaikuttaa haukkuen toista vetelehtimiseen sekä pahantekoon taipuvaiseksi, mutta Tomi päättää jättää jäkättäjän yksinään purkamaan tuntojaan. Hiljaisemman metsätien kautta pitäisi rantaa kohti talsia, mutta uudehkot renkaanjäljet saavat pojan mietteliääksi. Hetkeä myöhemmin takaa pyyhältävä Osku (Liisa Lehtimaja) tiedottelee, ettei siihen suuntaan kannattaisi mennä. Voipi olla, että kehnosti käypi, jos sinne ihmettelemään sulloo...

Mikä suunnaton kamaluus polun päässä sitten mahdollisesti odottelee? Oskun tietojen mukaan Äksyn (Sami Wacklin) johtama poikajengi sinne hetkeä aiemmin paineli. Pulma muodostuu siitä, että tämä porukka ei ole lainkaan hyvissä väleissä seudulle viime talvena muuttaneen Tomin kanssa. Voi olla, että nyrkit alkavat heilua ja sitten onkin yksi montaa vastaan. Uteliaisuus vetää kuitenkin varovaisesti vakoilemaan, että mitäköhän siellä on menossa. Tomi ei selvästikään mikään näkymätön hiippailija ole, vaan varsin nopeasti hänet havaitaan. Tällä kerralla Äksy ja kumppanit ovat keksineet "parempaa" tekemistä kuin Tomin mukiloimisen, joten tälle lupaillaan tilapäinen koskemattomuus.



Toinen uskaltautuukin piilostaan tarkemmin katselemaan, että mitä siellä oikein on menossa. Koko porukka on kerääntynyt viskomaan kivillä koiraa, joka vieläpä on puuhun ketjutettu. Yrittävätpä siinä yllytellä toisiaan lähestymään koiraa, jota on kivillä kiukutettu. Ei tulekaan yhtään yllätyksenä, että koira vähän liian lähelle uskaltautuvaa Äksyä näykkää. Siitä saadaankin lisää virtaa riehumiseen ja vannotaan, että varmasti kivitetään kuoliaaksi. Tomi alivoimaisena ja jokseenkin typertyneenä tätä järjettömyyden riemuvoittoa sivusta seurailee. Ennen kuin lopullinen kivitys pääsee vauhtiin, niin eräs poika muistelee, että Järvisen setä (Paavo Piskonen) omistaa haulikon ja sattuupa vielä vihaamaan kulkukoiria. Eiköhän sitä lähdetä porukalla Järviselle huikkaamaan, että tulepa hauva ampumaan.

Innoissaan ryhmä-tyhmä lähteekin pyörillään painelemaan ja samalla Tomi tietää ajan käyvän vähiin. Olisi pakko tehdä jotakin, mutta ennen sitä kehottelee Oskua poistumaan paikalta, ettei kävisi pahasti. Pakko se on uskaltaa koiraa ketjustaan vapauttelemaan. Kohta jo alkaakin kuulua kauempaa innokasta ääntelyä. Taitaapa jokin suurempikin koirainho Järvistä ajaa, sillä huohottaen hölkkää paikalle aseen kanssa. Koiraa ei löydy ja porukka päättelee, että varmasti Tomin kanssa karkumatkalla on. Joukossa tyhmyys tiivistyy, joten takaa-ajoa tietysti käynnistellään. Sen verran holtittomalta näyttää aseen kanssa heiluminen, että vahinkolaukauksetkin mahdollisia lienevät. Tomille ja uudelle kaverille haastetta riittää, koska jahtaajia on enemmänkin ja vieläpä hajautuvatkin. Siinä kiireen keskellä hän nimeää koiran Roiksi. Pitäisi vain saada alkuun Roi kotiin suojaan, niin siitä eteenpäin olisikin paljon helpompaa...



Koko sarjan tapahtumia en lähde yhtä tarkasti selostamaan ja edellä onkin vain ensimmäiseen jaksoon mahtuvat käänteet. Samansuuntaista menoa lopuissakin tarjoillaan ja suuri osa merkittävämmistä hahmoista avausjaksossa esitellään. Toisessa jaksossa takaa-ajo edelleen jatkuu, eikä se yhteiselo siitä eteenpäinkään mitään helppoa ole, koska kaikenlaista estettä ja hankaluutta tielle tupsahtelemaan pääsee. Lurjuksia näillä seuduilla tuntuu riittävän ja kun yhdestä porukasta pääsee ainakin hetkellisesti eroon, niin uusi elämää hankaloittava heppu ilmestyy korvaamaan. Siksipä en tätä sarjaa osaa erityisen nautinnollisena seurattavana pitää.

Kyseessä ei sinänsä ole mikään erityisen toiminnallinen seikkailu, mutta nopeasti muodostuu tunne, että on pakko pitää jonkinlaista uhkaa lähes jatkuvasti päällä. Tätä sitten vähän töksähtelevän draaman ja osittain hiukkasen häiritseviinkin epäuskottavuuksiinkin sukeltelevan jännityksen kautta katsojalle välitetään. Väittäisinpä, että ilman yliajoyrityksiä, ammuskeluja ja epäiltyjä hukkumisiakin olisi pärjäilty. Tavallaan kyllä ymmärtää, että jos ensimmäisestä jaksosta lähtien kiinnostavuus on pitkälti naulailtu jännitteisiin ja samalla polulla halutaan jatkaa, niin pitäähän niitä panoksia jatkuvasti kohotella lopun lähestyessä.

Ensimmäisessä osassa käynnistyvä jahti näyttää jo alkujaankin täysin hölmöjen hommalta, eikä sitä oikein voi pitää poikien kolttosteluna, kun porukassa juoksentelee haulikkohemmo järkeä vailla. Samaisen ryhmän pisteet eivät ainakaan yhtään nouse, kun isolla joukolla ja aseella varustautuneena painellaan yhtä pientä poikaa uhkailemaan. Vieläpä tämän kotipihalle ja sitten omin luvin kaupan päälle paikatkin pengotaan. Pitkittynyt takaa-ajo on jo omissa silmissä päässyt tuossa vaiheessa jännityksensä hukkaamaan ja sen tilalle on hiipinyt rasittavuus. Vähän näiden sattumusten jälkeen Tomin äiti alkaa saada uhkaavampaan suuntaan meneviä puhelinsoittoja ja yöllinen vieraskin yrittää omin luvin taloon tunkea. Salaperäinen hiiviskelijä ei ole mihinkään häipymässä, vaan pääseepä näyttämään, ettei hänelle ole mikään ongelma ammuskella vaikkapa lapsia. Kyseisen tyypin useammalle jaksolle venähtävä piinailu alkaa vaikuttaa väkinäiseltä ja suuri suunnitelma sen takana vähemmän uskottavalta.



Tietysti Tomi saadaan erittäinkin sankarilliseen valoon, kun ensin taipumatta uutta ystäväänsä uhittelevalta porukalta suojelee. Myöhemmin taas hän alkaa yksin selvittelemään, kuka soittelee jatkuvasti. Sietokykyä testaillaan, kun kadullakaan ei enää uskalla liikkua kaikenlaisten kaaharien vaaniessa. Marssiipa rohkea poika yksinään "vihollisleiriinkin" tiedustelemaan, että mitä mahtaa olla menossa. Välillä on pelko hiipimässä kimppuun, mutta eipä se lannistamaan pääse. Lopulta vielä päästään suurempiakin sankaritekoja suorittamaan, mikä sinänsä on ihailtavaa, kun toisesta tiukan paikan tullen paljastuu rohkea ja hyväsydäminen kaveri. Toteutuksen ollessa tällainen, niin eipä se innostunut ihailu kuitenkaan koko kestoa kanna, vaan periaatteessa saman kuvion toistaminen vaaroja lisäten alkaa uuvuttamaan.

Kyllähän niitä virheitäkin myönnellään ja todetaan, että taisipa järki ottaa lomahetken siinä vaiheessa, kun pyssy kädessä paineltiin paikasta toiseen. Ainakin vähän se sydäntä lämmittelee, kun saadaan niitä vihollisuuksiakin hieman soviteltua. Mitään erityisen pidettäviä tyyppejä ei omiin silmiin ole siitä huolimatta kuoriutumassa, vaan sama hakkaamisilla uhitteleva linja kai edelleen jatkuu. Mahdolliset kohteet vaan sattuvat muuttumaan. Jos muistelee omaa lapsuutta 1980-luvulla, niin olihan silloinkin kärhämiä, mutta ei mitään jatkuvaa pieksemisten julistelua kuitenkaan. Voisi sen turpakäräjöintihalukkuudenkin kirjailla uuvuttavaksi piirteeksi.



Kukkahattu pysyy vielä hetkisen verran tiukasti päässä, sillä pitää hiukkasen ihmetellä kielenkäyttöä. Ajat olivat erilaiset ilmestymisaikaan, mutta jos tätä lapsille suunnattuna sarjana katselee, niin kiroilu vähän voi korviin särähtää. Siinä pikkuinen Satukin suoraan kertoo mielipiteensä ikävästä naapurista. Tomi taas kehaisee naapuriaan "nastaksi ämmäksi", mikä aiheuttaa huvittunuttakin ihmettelyä. Vielä jos viskaisee mukaan vaikkapa kaikenlaiset päähänampumisuhittelut, niin ehkei kyseessä ihan pienimmille sopiva sarja ole, vaikka takakanteen onkin kolmonen merkkailtu ikäsuositukseksi.

Täällä on tullut kehuttua länsinaapurissa vaikkapa Astrid Lindgrenin tekstien pohjalta tehtyjä elokuvia. Niissä saadaan pidettyä kiinnostusta yllä monesti ilman mitään potentiaalisia murhamiehiä tai tasaiseen tahtiin ilmeneviä ilkeilyjä. Susikoira Roi taas ei oikein missään vaiheessa tavoita noista mainituista elokuvista tuttua lämminhenkistä tunnelmointia. Sisältäähän sekin suvantonsa, muttei niissäkään suurempia sydämellisyyksiä saada aikaan. Useinhan näissä ei ehditä edes kunnolla vauhtiin, kun pitää taas laittaa kiusaamisvaihdetta päälle. Esimerkiksi vaikkapa Tomin ja Roin leppoisa lehtikierros. Koirakaveri näppärästi käy katollakin postia toimittamassa, mutta eihän sitä montaa minuuttia auta "löysäillä". Jos ei muuta keksitä, niin voihan jokin naapureista ihan ilkeyttään usutella oman koiransa Roin kimppuun. Vähän myöhemmin sitten yliajoyritystä. Tuleekin sellainen tunne, ettei vahingossakaan haluta katsojan pääsevän hyvästä hengestä nauttimaan.




Pojan ja koiran ystävyyskin rakennellaan pitkälti vaarasta toiseen säntäilemällä, eikä tässä katsomossa siitä erityisen suloisia tuntemuksia irtoile. Kotipihassakaan ei täysin turvassa saa olla. Jos ei epämääräisiä hiippareita pyöri, niin sitten muistutellaan, että oikea omistaja voi löytyä ja vaatia koiransa takaisin. Tietysti sekin mukaan heitetään, että vaikka ei löytyisikään, niin vanhemmat eivät välttämättä ole innostuneita pitämään uutta lemmikkiä. Tai vaikka olisivatkin, niin joku ulkopuolinen voikin olla toista mieltä. Vaaraa ja draamaa siis riittää. Ehkei aivan kohtauksesta toiseen, mutta ainakin minusta näitä elementtejä annostellaan turhankin reippaasti muiden juttujen kustannuksella. Varmaan osa yleisöistä tykkää enemmän tällaisestakin, mutta itse en osaa niin innostua. Jos pitäisi vaikkapa valita, että katseleeko Tomin ja Roin seikkailut uudelleen vaiko esimerkiksi Eemelin kolttosia, niin minulle paljon mieluisempi vaihtoehto olisi jälkimmäisen metkuiluja ihmetellä.

Maisemakuvilla Susikoira Roi ei varsinaisesti juhli, mutta kesäisillä kuvillaan hyvää mieltä enemmän tuottelee kuin muulla sisällöllään. Tuhansien vihreiden lehtien kaunistamat koivut ja sireenit kukkineen muistuttelevat, ettei enää niin kovin kauaa tarvitse odotella sitä ihanuutta. Olen melko toiveikas sen suhteen, että seuraavana vuonna ilmestynyt jatkosarja Susikoira Roi - Seikkailu saaristossa olisi kuviltaan vieläkin viehättävämpi. Tai ainakin tähän asti olen kovastikin tykkäillyt saarimaisemiin sijoitetuista perhe-elokuvista, mistä vaikkapa saariston lasten seikkailut toimivat todisteena. Tomin ja Roin toinen seikkailu löytyy samoista kansista ensimmäisen kanssa, mutta ajattelinpa sitä kuitenkin säästellä hetkisen verran. Jos vaikka onkin niin, että samansuuntaisella menolla jatketaan, niin ei ainakaan heti tulisi kyllästyminen kimppuun...



Kumpaisenkin sarjan ohjauksesta vastaava Raimo O. Niemi on elokuvien puolellakin samantapaisia tarinoita kertoillut. Elokuvissa Poika ja ilves sekä Suden arvoitus on havaittavissa yhteneväisyyksiä Tomin ja Roin seikkailuun. Kummassakin elokuvassa nuoret lapset rohkeina asettuvat vaaroillekin alttiiksi noustessaan puolustamaan villieläimiä. Ensimmäisessä uhattuna on ilves ja jälkimmäisessä taas kovin sinnikkäästi tahdottaisiin pari sudenpentua tappaa. Molemmat elokuvista ovat mielestäni sujuvampaa katseltavaa kuin tämä Niemen vanhempi sarja. Mainitut vielä tarjoilevat pohjoisen kauniita maisemia runsaasti. Erityisesti Suden arvoitus kovastikin silmiä miellyttää.

Valitettavasti pääsi käymään niin, ettei Susikoira Roi mitään erityisen ihastuttavaa elämystä tuottanut. Voi olla, ettei se silloin aikoinaankaan suosikkeihin kuulunut, sillä paljoakaan en menosta muistanut. Mistään kultaisten lapsuusmuistojen tärvelemisestä ei siis ole kyse. Läpikotaisin kehnokaan tämä sarja ei ole, vaikka tilittelyistä ja paasauksesta voisi sellaisenkin kuvan saada. Kaikki jaksot jaksaa melko helposti peräkkäinkin vilkaista, mutta paljon ennen loppua tulee mieleen, että olisihan tämä vähemmässäkin ajassa valmiiksi saatu. Toiston ja venytyksen makua on vähän liikaa. Uhittelua ja vaaraa heitellään myös silmille hiukkasen enemmän kuin mitä toivoisi. Osittain siitä syystä lämpimämmät tuntemukset jäävät kovin vähäisiksi. Samalla voisi huomautella, ettei hahmokokoelmasta montaakaan tyyppiä löydy, joista kunnolla välittäisi. Takkeja toki käännellään, mutta sekin jättää viileän vaikutelman. Tomin ja Roin tarina on lähinnä menettelevää televisioviihdettä ja voin myöntää, että toiveet asettuivat vähän korkeammalle. Jospa se saaristoseikkailu niihin onnistuisi vastailemaan...?



Susikoira Roi (1987) (IMDB)

4 kommenttia:


  1. Hei,

    Olen Johanna ja toimin freelancerina online- mediatoimistolle.
    Katselin sivustoasi ja ajattelin kysyä olisitko kiinnostunut kirjoittamaan sivuillesi blogikirjoituksen kiinteää korvausta vastaan.
    Aihe voisi esim. olla Avengers- elokuvasta, joka on ensi- illassa tällä viikolla.

    Jos yhteistoiminta kiinnostaa, ota toki ottaa yhteyttä sähköpostitse, niin kerron mielelläni lisää.
    Jos sivulla on muitakin sivustoja, voit halutessasi antaa myös näiden sivujen osoitteet, niin voin tutustua niihinkin.

    Odotan innolla pikaista yhteydenottoanne.

    Aurinkoisin kevät terveisin
    Johanna
    johanna.pellavainen@gmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,

      Kiitos tarjouksesta, mutta olen ajatellut pitää blogin vapaana mainoksista ja muusta kaupallisesta sisällöstä.

      Poista
    2. Se on oikea asenne Mikko. :) Peukut tälle.

      Poista