tiistai 14. huhtikuuta 2015

The Black Madonna

Pohjoismainen toiminnallisempi ja räväkämmin hullutteleva komedia on toistaiseksi jäänyt blogissa paitsioon. Tanskalainen Lasse Spang Olsen on siihen lajiin oman panoksensa tarjonnut ja nyt olisi aikomuksena ottaa yksi niistä tarkasteluun. Tässä tapauksessa vieläpä uusintaan. The Black Madonna on sieltä kiltimmästä laidasta, jos muisti yhtään sattuu toimimaan ja sehän sopii. Löytyyhän Spang Olsenilta huomattavasti tummempaakin huumoria viljeleviä elokuvia, mutta kepeämpi huvittelu tuntui osuvammalta valinnalta. Onkin aika lähteä tutkailemaan, millaiseksi kaaokseksi taidevarkaudet ja sekalaiset keppostelut sen ympärillä pääsevätkään kehittymään.

Aluksi päästään ihmettelemään/ihastelemaan, miten Maria (Tuva Novotny) valmistautuu iltaohjelmaansa. Kauppakorkeassa opiskeleva nuori nainen tekee iltatöinään rohkeampia tanssiesityksiä ja taas olisi yksi rahakas homma hoidettavana. Kyseessä on suurempikin nuorista miehistä enimmäkseen koostuva seurue, ehkäpä jokin polttariporukka. Tanssahtelu päättyy sillä kerralla kuitenkin varsin töksähtäen ja nolostikin, sillä kurssikavereita istuu yleisössä ja onnistuvatpa vielä tunnistamaan Marian peruukin alta. Tämä sitten marssii päättäväisesti pois paikalta ja asenne on sellainen, että ei encorea. Vähemmän hilpein mielin Maria poistuu iltaansa päättelemään. Syntymäpäiväkin on menossa, joten onnea vaan...



Uusi päivä koittaa ja Marian jo ikääntynyt isä Kurt (Morten Grunwald) on työtovereineen aherruksen parissa. Lounastauko selvästikin kavereilla menossa ja odotellessa Kurt tuskailee myöhässä olevan syntymäpäiväkortin kanssa. Ei kovin hyvältä vaikuta, jos ei tyttären korttiin muuta keksi raapustella kuin onnittelut: onnittelut... Kaveri siinä vieressä vähän Kurtia mielikuvituksettomuudesta piikitteleekin, mutta sitten onkin jo aika valmistautua tositoimiin porukan kolmannen jäsenen tiedotellessa, että kohde on hyvää vauhtia lähestymässä. Tältä ryhmältä on tilattu elokuvan nimessäkin esiintyvän maalauksen anastaminen innokkaan keräilijän kokoelmaa rikastamaan ja siihen puuhaan olisi tilaisuuden tullen ryhdyttävä.

Tiepalvelun henkilökunnaksi naamioitunut kolmikko pysäyttää maalauksia kuljettavan auton. Alkuun juttu lähteekin ihan hyvin liikkeelle, eivätkä tauluja kuljettavat tyypit juurikaan vastarintaan ole innostuneita. Suurempi ongelma on löytää laatikoista oikea taulu. Etsintöjen jatkuessa moottoripyöräpoliisi pysähtyy paikalle kysäisemään, ettei kai ole mitään isompaa ongelmaa. Valheet eivät tässä tapauksessa kovin kantavia ole ja sitten kolahtaa ensin vähän ja hetkeä myöhemmin vähän enemmän. Matalan profiilin pitäminen ei enää onnistukaan, vaan kohta jo karkuun kaahaillaankin. Romua syntyy ja jostakin syystä päätetään suuntailla keskustan ruuhkaan.



Niillä kulmilla sattuukin sopivasti olemaan poliisin riveissä vähän liiankin innokkaasti työskentelevä Gustav (Anders W. Berthelsen) selvittelemässä kihlattunsa kanssa suhdettaan. Keskustelun aiheena onkin, että toinen osapuoli omistautuu aivan liikaa työlleen. Gustav vielä vahvistelee kumppaninsa sanomaa karkaamalla tästä palaverista ase kädessä kuorma-auton perään, jota poliisiradiossa kuulutellaan. Aseet on puolin ja toisin kaivettu esille ja niitä varsin innokkaasti käytetään. Asuinalueella käyty luotivaihto tietenkin vaarantelee sivullistenkin turvallisuutta. Yleisen sekamelskan turvin Kurt pääsee livahtamaan omille teilleen. Poliisit tietysti perässä, mutta pidätystä ennen ehtii kuitenkin sujauttamaan taulusaaliin postikoppaan.

Kurt kuuluu poliisin vanhoihin tuttuihin, mutta eihän häntäkään voi pitää vangittuna todisteiden puuttuessa. Gustav saa osakseen tiukempaa palautetta ylemmältä portaalta. Holtitonta tulitusta ei katsota lainkaan hyvällä, joten virkamerkki ja ase pöytään, kiitos. Väliaikainen virasta pidättäminen tosin tuntuu Gustaville olevan lähinnä sanahelinää, joka hiukkasen vaikeuttaa jatkotoimenpiteitä. Tutkinnasta hän ei todellakaan ole luopumassa. Taulun tilanneet tyypitkin tahtoisivat tietää missä mennään, niinpä sitä Kurtilta halutaan pikkuisen kuulumisia kysellä. Kätyrit hakevatkin Kurtin vähän jutustelemaan. Neuvottelutuokioisessa tahdotaan tehdä selväksi, että toleranssi virheille sekä satunnaisille sekoiluille ei erityisen suuri ole. Näitä pulmia ei ole aikomusta lähteä pitkän kaavan kautta ratkomaan, vaan ongelma poistetaan kertalaukauksella ja pysyvästi tarvittaessa.



Vähän lisäaikaa Kurtille liikenee, sillä hän kertoo taulun olevan tyttärensä hallussa ja saavansa sen Marialta. Tämän postiluukku kolahtaakin ja Kurt saa lopulta tyttärensä puhelimeen. Näiden keskustelujen perusteella kaksikon välit eivät kovin lämpimät ole, mutta rahatarjouksella saadaan toinen kiinnostumaan taulun toimittamisesta oikeaan osoitteeseen. Gustav pääsee myös jäljille ja samoin tekevät Kurtin rikostoverit, jotka kokevat tulleensa pahasti petkutetuiksi. Marian asunnolle alkaakin kehittymään pientä ruuhkaa ja tainnuttimelle käyttöä keksitään. Tilauksesta vastaava osapuoli ei jaksa loputtomasti jahkailla, vaan toteaa, että pitää sitten lähteä tuomaan taulua itäisemmän Euroopan suuntaan. Kurt kohottaa palkkiota ja niinpä Maria, Gustav ja Kurtin kaverit lähtevät reissuun. Yllätyksiä matkaan mahtuu, eikä ole lainkaan varmaa, että taulu ikinä ostajansa löytää...


Vauhtia ja kahjoiluakin näistä käänteistä saadaan toki taiteiltua, mutta valitettavasti siitä irtoilevan viihteen suurin potentiaali osuu ensisilmäykselle. Uusintakatselun kohdalla sekalaisia sähellyksiä ottaa vastaan hieman nihkeämmin, sillä monesti tietynlaiseen yllätyksellisyyteen huvittavuus painottuu. Muutenkin vitsit ovat usein sitä luokkaa, etteivät ne toisella tai kolmannella kuulemisella ainakaan parane. Sieltä joukosta alkaakin erottua eräänlaisia yhden tempun poneja, joista esimerkkinä vaikkapa toinen Kurtin kavereista, joka on jännittävän uuden sanan selvästi keksinyt ja heittelee sitä milloin minnekin. Myös Marian välillä hyvinkin runsaat pehmokiroilut ovat sitä nopeammin hauskuutensa menettävää osastoa. Voisi ainakin arvailla, että etenkin sivuhahmoihin on haluttu laittaa hulluakin räväkkyyttä, mutta jokseenkin valjusti siinä onnistutaan. Aseita herkästi kaivellaan ja käytetäänkin sekä jonkinlaista huultakin heitetään, mutta mitään erityisen riemastuttavaa tai muistettavaa porukkaa ei saada kasailtua.


Katselukelvottomaksi The Black Madonna ei pienestä kulahtamisestaan huolimatta vielä lipsahtele. Heikommin toistettuina toimivien hassuttelujen lisäksi löytyy kuitenkin sitäkin osastoa, joka edelleen hymähdyttelee. Yleisesti voisi sanoa, että parasta meno on toiminnallisemmissa hetkissä. Tässä tarinassa ei oikein sellaisia tyyppejä tunneta, joita voisi alansa huippuosaajiksi luonnehtia. Monesti taidot ja keinot loppuvat nopeasti ja sitten mennäänkin vahvasti sähellysvaihteella. Paikkoja sekä erilaisia menopelejä hajoilee ihmisten ryskyessä ovien läpi, vähemmän ketterästi uimahyppyjä harjoitellen sekä kiitäen paikasta toiseen.

Toimintaa on hieman vähemmän kuin muistelin, mutta onneksi se on varsin vaihtelevaa. Löytyy kamppailunyhjäämistä, ammuskelua, romuttelevaista takaa-ajoa ja välillä korkeuksiinkin kohotaan. Sopinee siis sanoa, että yritystä kyllä löytyy, mutta aivan vastaavaa vimmaisuutta ei saada taiottua kuin parhaissa nähdyissä Spang Olsenin elokuvissa. Huumoria myös yritetään ahkerasti viljellä kärhämöinnin ohessa, mikä henkeen sopiikin. Vähän kyllä tekee mieli napista löysäilystä, sillä esimerkiksi ihan kivasti rysähtelevän takaa-ajon jälkeen lähdetään laittamaan jäähdyttelyvaihdetta päälle lapsuusmuisteloiden muodossa. Eihän siinä pitkään ehditä hyytymään, mutta mielestäni tuossa vaiheessa oli saatu parasta vauhtia päälle ja sitten töks-töks...



Jos tykkää katsella sellaista toimintaa, joka todellisen maailman lainalaisuuksia noudattelee, niin ehkä The Black Madonna ei siinä tapauksessa ole hyvä valinta. Henkilöt kestävät kaikenlaista höykytystä kerta toisensa jälkeen. Voisi kuvitella, että esimerkiksi Kurtin porukassa operoiva Brian (Nicolas Bro) olisi tainnutusten, ilmalentojen ja luotien jälkeen täysin kappaleina. Viimeistään lentokonejaksossa Spang Olsen tiedottelee, ettei yleinen uskottavuus kovin korkealla kiinnostuslistalla olekaan. Lentäjä hakee lisäpiristystä kyseenalaisista pulvereista ja sitten mennäänkin vähemmän turvalliseen tapaan. Onkin kieltämättä ihan hyvä, ettei vauhdikkuutta ole lähdetty todenmukaisuuden mallintamisella rajoittelemaan. Näihin kohkauksiin oman viehätyksensä tuo myös tietynlainen kotikutoisuus. Tarkoitus ei ole väittää, että jälki olisi amatöörimäistä räpellystä, mutta eipä se mitään sulavalinjaista Hollywood-tuotettakaan edusta.


Voi olla, etteivät muistikuvat täysin luotettavia ole, mutta sellainen käsitys on jäänyt, että muissa aiemmin nähdyissä Spang Olsenin elokuvissa irrotellaan reippaammin. In China They Eat Dogs on ymmärtääkseni tunnetuimpia ja pidetyimpiä Spang Olsenin elokuvia. Rikoskomediaa sekin, mutta vähän tylymmällä sävyllä. Sille kolmisen vuotta myöhemmin tehty jatko-osa Old Men in New Cars on myös nähty. Muistelisin hieman edeltäjäänsä vauhdikkaammaksi tapaukseksi. Myös vuoden 2004 The Good Cop on tullut katseltua. Samansuuntaista rikosmaailmaan sijoittuvaa hiukkasen vinksahtanuttakin menoa sekin, mutta selvästi tummemmalla huumorilla sävytettyä. Kaikkien kolmen eduksi voinee laskea senkin, että niissä esiintyy suosikkinäyttelijöihini kuuluva Kim Bodnia. Hän on tehnyt vakuuttavimmat roolinsa vähän tuikeammissa elokuvissa, mutta ihan mielellään höpsömmissäkin tunaroinneissa tyyppiä katselee. Näitä muistellessa ei lainkaan ihmetytä, että ohjaaja on paljonkin urakoinut stunttien puolella. Voi olla, että johonkin mainituista elokuvista voisi palailla tarkemminkin jossakin vaiheessa. Silloin tällöin sitä sattuu syntymään tarvetta hölmömmänkin hulluttelun seuraamiselle...

Tyhmäähän tämä sekoilu tietenkin tarkoituksellisestikin on, mutta onneksi edes paikoitellen kohtalaisesti viihdyttävää revittelyä. Ontuvimmaksi elementiksi nostelisin karkumatkalaisten välille väkinäisesti tuupitut romanttiset värähtelyt, joita ilman hyvinkin pärjättäisiin. Miksikään romanttiseksi toimintakomediaksi en tästä puolesta huolimatta lähtisi elokuvaa merkkailemaan. Tällä uusintavilkaisulla The Black Madonna näyttäytyy hieman puhdittomana repäisynä ohjaajansa muutaman muun teoksen rinnalle laitettuna. Lyhyehkö alle 90 minuutin kesto yhdisteltynä paikoin kohtalaisen viihdyttävään menoon tarkoittaa, ettei kovin pahasti pääse uuvahtamaan. Jos pohjoismainen toiminnallinen koheltelu kiinnostaa, niin voi kokeilla. Uusintakestävyys onkin toinen juttu, eikä The Black Madonna ainakaan tässä katsomossa siinä suhteessa enempiä loistele.



The Black Madonna (2007) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti