torstai 14. toukokuuta 2015

An American Tail: Fievel Goes West (Fievel matkalla villiin länteen)

Runsas kuukausi sitten tuli hypättyä Fievelin ja tämän perheen matkaan ja hiukkasen hurjaankin kyytiin kohti uutta mannerta elokuvassa An American Tail. Lapsuusmuistot eivät enää erityisen tarkkoina mielessä vilahdelleet ja senkin takia elokuvasarjan avausosa pääsi synkemmillä sävyillään vähäsen yllättämäänkin. Odotuksissa onkin, että toinen osa keventää siinä suhteessa melkoisesti. Nähtyhän tämä jatkokin on, mutta sama juttu niiden muistojen suhteen, eli kertausta kaipaillaan. Itäiseltä rannikolta lähdetään seikkailemaan sisämaan suuntaan ja ihmettelemään, että onkohan se länsi niin villin menon täyttämä kuin mitä taruissa erilaisissa höpötellään. Luulenpa kuitenkin, että tuimimmat revolverileikit kannattaa aivan muista elokuvista etsiä...

Pyssytaisteluhaaveista ei kokonaan tarvitse luopua, jos sellaisia sattuu omaamaan, sillä näissä merkeissä lähdetään liikkeelle. Välienselvittelyn paikka on tullut, mutta puolet jakautuvat erittäin epäreilusti ja epätasaisesti. Pahamaineinen kissajengi on päätynyt piirittämään yksinäistä sheriffiä, mutta kirjaimellisesti pientä tasausta on tiedossa Fievel-hiiren rientäessä vapaaehtoisena sekaan sotimaan. Pelko ei todellakaan rintaa jäydä, kun hän paikoilleen asettuu. Kissaporukka ei ehdi edes ihmettelemään ennen kuin toisen salamakädet jo nappaavatkin tuliaseet tositoimiin. Sheriffikin voi ottaa kovin rennosti apulaisen räiskiessä viuhuvin luodein vihulaiset aseettomiksi. Revolverit esittävät lyhyet laulelunsa, eikä toinen osapuoli jää taituroinneista aplodeja esittämään, vaan vielä hetki sitten kovin kovat kissat kipittelevät käpälämäkeen minkä ehtivät. No, sheriffi Wylie Burp tahtoo uuden ystävänsä rintaan kiiltelevän kultatähden kiinnitellä.



Kesken näiden epävirallisten seremonioiden paljastuu, että yksi katala lurjus yrittää piilostaan vielä sankarikaksikkoa tähtäillä. Viimeiset luodit eivät edes perille ehdi, kun jo Fieveliä huudellaan illalliselle. Lännenlegendat joutavat tauolle hetkeksi arjen kolkutellessa. Toistaiseksi vain haaveissa näillä laajoilla tasangoilla tallaillaan ja pahisporukoille jauhoja suuhun tarjoillaan. Oikean elämän tapahtumapaikkana on edelleen sateinen New York, jonne Mousekewitzin perhe saapui muiden siirtolaisten mukana ensimmäisessä osassa. Fievel selittelee varsin innokkaana näitä sankarisatujaan, mutta perhettä koettelevat pulmat ovat kovin toisenlaisia, sillä ruoka on käymässä vähiin, eikä todellakaan juustokimpaleilla herkutella.

Venäjältä muutettiin huimien lupausten perässä ihmettelemään uuden mantereen mahdollisuuksia, mutta pettymyksiä on matkaan mahtunut. Perhe on edelleen hengissä ja yhdessä, mutta jotakin parempaa kai lähdettiin suuren meren toiselta puolelta etsiskelemään. Suttuinen ja ruokapulasta kärsivä kaupunki ei ole näihin toiveisiin onnistunut vastaamaan ja lieköhän näillä kulmilla jatkossakaan mitään kovin loisteliaita elonpäiviä luvassa... Helpolla ei tämä perhe ole luovuttamassa, vaan ajatus paremmasta huomisesta elää edelleen. Näitä haaveita jälleen kerran horjutellaan, sillä kadulla käynnistyy yllättävä kissahyökkäys. Hetken kuluttua kotikoloa ollaankin jo raatelemassa rikki ja pahalta alkaa näyttää, että onkohan perhettä tällä menolla enää niistä paremmista päivistä unelmoimassa?



Neuvokas piilottelu ja pakeneminen väliaikaisesti ainakin helpotusta suo, mutta vaara ei niin helpolla ole ohi. Fievel osoittaa, ettei todellakaan ole rohkeuttaan minnekään hukannut ja niinpä vain asettuu suurta kissaa vastaan. Siinä saanee miettiä, että tulikohan sittenkin haukattua liian iso pala, vai haukkaakohan iso kissa pienen hiirulaisen viimeisen kerran... No, ehkei monikaan oleta, että hiirisankari henkensä heittäisi elokuvan alkurymistelyssä, joten karkumatka saa jatkua. Täpäriä tilanteita riittää kylläkin, mutta niinpä vain onnistutaan murheellisimmat kohtalot välttämään. Huimaa kyytiä tarjoillaan viemäriverkostojen aalloilla, mutta vähitellen suurimmat uhat terävine hampaineen taakse jäävät.

Viemärien suojiin on kokoontumassa kohtalaisen lukuisa kodeistaan ajettu hiirijoukko, jolle kauppaillaan jälleen kerran suurilla lupauksilla matkaa paremmille seuduille. Nyt ne onnenpäivät ovat karkailleet länteen ja perässä pitäisi kiiruhdella, että oman osansa rajaseutujen rikkauksista saisi kahmaistua. Näissä saduissa kissat ja hiiretkin tekevät hymyillen yhteistyötä molempien osapuolien hyödyksi. Utopistisista haaveista huolimatta moni on niin kyllästynyt kurjuuteen, että nämä houkutukset vievät mukanaan. Fievel tietysti itsekin unelmoi villeistä taisteluista ja toisenlaisesta elämästä. Siksipä hän muuta perhettä matkaan innostella yrittää. Vähintään puolivahingossa kohti samoja seutuja on päätymässä Tiikeri-kissa, jonka kanssa Fievel ensimmäisessä elokuvassa ystävystyi. Yksi monista muille maille suuntaavista on kiltin Tiikerin tyttöystävä, jota myös suuret mahdollisuudet vetävät puoleensa. Lisäksi tämä neiti tahtoisi vähän koiramaisemman poikaystävän ja sellaisiin toiveisiin Tiikerimme ei onnistu vastaamaan. Yhteinen sävel monista suista ja eri syistä tahtoo kajauttaa ilmoille: lähdetäänpä länteen!



Sanoista tekoihin ja kohta juna jo määrätietoisesti puksuttelee ja puhistelee läpi vaihtuvien maisemien. Lopulta alkaa niitä jylhiä kalliomuodostelmia ja lähes loputonta hiekka-aavikkoa löytymään. Lupaukset kertovat, että näiltä karuilta seuduilta moni hiiri ja kissakin tulisi suurimman onnensa löytämään, mutta mahtaakohan olla ihan niinkään...? Junaillessa uteliaisuus laittaa Fievelin jalat liikkeelle ja paikkoja ihmettelemään. Pääseepä hän siinä samalla kuulemaan katalan suunnitelman yksityiskohtiakin. Nyt ovat niin hävyttömät lurjukset juonimassa, ettei toisten haukkaaminen riitä, vaan aikomuksena on laittaa tulevat uhrit ensin raatamaan. Pääilkimyksenä toimii John Cleesen äänellä keljuileva Cat R. Waul. Valitettavasti pieni hiiremme ei pääse huolestuttavasta havainnostaan lajitovereitaan varoittelemaan, vaan tipahtaa kesken matkan kyydistä. Taivallettavana olisi pitkä pätkä helteistä aavikkoa ja pitäisi vieläpä ajoissa päästä perille kertomaan häijyistä aikomuksista. Mitenköhän näistä haasteista selvitään...?

Ensimmäisestä osasta kirjoitellessani kommenteissa mainittiin, että jatko-osassa ei enempiä ole toistoa tahdottu vältellä. Molempien elokuvien toistaiseksi eläväisesti muistissa vilkahdellen onkin hyvin helppo homma allekirjoitella näkemys näiden kahden samankaltaisuudesta. Mikään täysi kopio tämä lännenseikkailu ei tietenkään ole, mutta vähän muokkailluksi uusintaversioksi voisi kyllä väittää ilman suurempia liioittelemisia. Sen verran suoraan tässä ensimmäisen osan teemoja ja käänteitä lainaillaan, että tekee mieli lähetellä kirjoittajien suuntaan ainakin pienoisia laiskuudesta myönnettäviä miinuksia.



Paljonkin on varmistelun makua havaittavissa ja "Näin teet yleisöjä oletettavasti miellyttävän jatko-osan helposti"-opus taitaa olla kirjoittajille tuttu tapaus. Ensimmäinen osa toistellaan merkittävien käänteiden osalta melko tarkasti. Maisemavaihdolla saadaan tuttuun kuitenkin jotakin uutta ja tietysti hahmolisäyksiä sekaan. Surumielisyyttä vähennellään ja korvaillaan kepeämmällä menolla ja hassuttelulla. Toimintaa lisäillään melko selvästi ja samalla tiivistetään tahtia yleisestikin. Eihän tällainen elokuvanteko erityisen ihailtavaa ole, ja siinä kovasti tahtookin jo ihmetellä ideoiden köyhyyttä, kun Fievel taas ajautuu eroon perheestään ja toiset saavat toistamiseen luvattuun unelmamaahan raskain sydämin ilman rakasta poikaansa astella. Onneksi elokuvasta löytyy sitten muita juttuja, joista voi hyvillä mielin kehujakin kirvoitella.

Niistä ehdottomasti positiivisen puolelle kallistuvista seikoista tekee ensimmäisenä mieli mainita, että lännenelokuvien ystävää tällainen siirto toki innostaa. Kovin totista saagaa ei tietenkään lähdetä virittelemään, vaan sävy on enemmän lajityypillä hassutteleva. Fievelin haaveissa voittamaton sheriffi Wylie Burp on päässyt oikean elämän puolella pikkuisen retkahtamaan. Vuosia on kiitänyt useampikin ja ne ovat veronsa vaatineet, mutta pääseepähän Burp kuitenkin näyttämään, että kyllä vanhakin koira vielä sisuuntuessaan vetreytyy. Samalla se tarkoittaa Tiikerille kovaa koirakoulua ja tiukkaa loppurutistusta. Jotenkin sopivaa on sekin, että sheriffinä "haukahtelee" James Stewart, sillä hän ehti aikoinaan reippaasti lännenelokuvienkin parissa urakoimaan ja ääni on helposti tunnistettavissa. Sattuipa tämä animaatio jäämään hänen viimeiseksi elokuvaesiintymisekseen. Stewartin osallistumiseen liittyen IMDB:n triviaosasto tahtoo tiedotella, että muuten tuottajana häärinyt Steven Spielberg päätyi hoitamaan tämän roolin ohjaamisen.



Asiallisen tuimia katseita Burpilta ja muilta irtoaa sekä niitä yleensä seurailevat toiminnalliset tuokiotkin ovat kelvollisia esityksiä. Kuvakulmien ja kohtausten rakentelujen suhteen kuljetaan tuttuja teitä, eikä sitä tässä yhteydessä tahdo huonona hommana pitää. Lännenelokuvilla leikittelyä ei onneksi heitetä täysin huihai-huliviksi, vaan huvittelu pysyy nautittavana läpi elokuvan. Esimerkiksi aiemmin katseltu Home on the Range ainakin omasta mielestäni revittelee ja hassuttelee rohkeammin, mutta eipä sekään vielä rasittavuuden rajoja juurikaan ylittele.

Toimintaosastolla ei sentään pelkkää revolveritaistelua ole luvassa, vaan esimerkiksi alkupuolelta löytyy Tiikerin tiivistahtinen pakomatka raivokkaan koirajoukon kidoista. Aivan kolhuitta niistä hektisistä hetkistä ei selvitä, vaan aiemmin niin kovin tuuhea häntä pääsee höykytyksessä kärsimään. Koirista ei vain tahdo päästä eroon, vaikka miten laittaisi jalkoihin vauhtia ja lopulta jopa jorpakostakin löytyy äärimmäisen harvinainen koirakala. Esimerkkinä toisenlaisesta seikkailusta voisi mainita Fievelin sekä Tiikerin pitkän ja janoisen taipaleen. Houreiset kangastukset väreilevät harhaisissa mielissä, mutta kyllähän siinä pikkuisen pehmennyt pääkin saa pikaisen palautuksen todellisuuteen, jos erehtyy hitusen kaktusta halimaan. Viimeistään siinä vaiheessa kannattaisi toisaalle vikkelästi kiirehtiä, kun luurangot alkavat aavikolla tanssahtelemaan...



Hiukkasen kiirehdityltä elokuva kyllä onnistuu vaikuttamaan, koska kovin pikaisesti täytyy kipitellä paikasta toiseen ja kolmanteen. Ensimmäisessä uskalletaan paremmin painella paikoin sitä jarruakin ja antaa hahmoille sekä ehkä katsojallekin hivenen aikaa sulatella tapahtumia jatkuvan säntäilyn sijaan. Ensimmäisen elokuvan surumielisemmät verkkaiset hetket on ainakin haluttu korvata selkeästi kepeämmällä menolla. Yhtenä esimerkkinä voisi laittaa Tiikerin syöpöttelyjakson. Mässäily yltyy sellaiseksi hotkimiseksi, että onpahan hän siinä jo vahingossa pienen ystävänsäkin popsaisemassa pois päiviltä. Minulla ei mitään näitäkään jaksoja vastaan ole, mutta välillä saa vähän rauhoittuakin...

Voihan tietysti olla, että ensimmäisen tummat sävyt tahdottiin tarkoituksella pyyhkäistä täysin pois. Nokisten näkymien tilalle kirkkain värein maalailtua maisemaa ja kyyneleet vaihtukoon reippaaseen lännen henkeen. Jälleen kovasti tavoitellaan sitä aidan toiselle puolelle kuviteltua mahdotonta vihreyttä, mutta todellisuuden paljastuessa mieli saattaa hetkeksi latistua. No, kunhan silmänsä kauemmas onnistuu suuntaamaan, niin saattaakin jo nähdä sen tulevaisuudessa kukoistavan hiirionnelan. Yhteisön kekseliäs ja vauhdikaskin yritteliäs puuhastelu onkin ihan kivaa katseltavaa ja sitä olisi voinut enemmänkin olla. Nähtäväksi jää, olivatko lupaukset täyttä utopiaa...

An American Tail pariinkin otteeseen laittoi haikeampia tuntemuksia liikkeelle, mutta jatko-osa jättää jokseenkin kylmäksi. Oikeastaan puolivälin kohdilta löytyvä laulu Dreams to Dreams herättelee hyvää herkistelyä, mutta kokonaisuutta katsellen lyhyt tunnelmapalanen se lähinnä on. Elokuvan yleissävy painottaa huumorilla kevennettyä vauhdikasta seikkailua. Mitä musiikkiin yleisesti tulee, niin tämä mainittu kappale edustaa tarjonnan parhaimmistoa. Alkupuolelta löytyy aiheeltaan hyvin samankaltainen kappale kuin mitä meren toiselle puolelle seilaavat laulelivat laivassa. Way Out West hoilataan samaan tapaan yhteisvoimin, mutta tällä kerralla mannerta halkovassa junassa. Unelmat patistelevat eteenpäin kohti tuntematonta, kultakuume polttelee ja villi luonto lisääntyneine vapauksineen houkuttaa. Harmi vain, ettei kappale oikein onnistu kunnollista seikkailuhenkeä nostattamaan, vaan tuntuu kiirehdityltä rutiinisuoritukselta. Lännenelokuvien maailmaan toki sopii riehakas Rawhide ja reipas saluunalaulu. Valikoimasta kyllä vaihtelua löytyy, mutta taso ei niin korkealle loikkaa, että näitä enempää haluaisi hehkutella.



Tässä 1991 ilmestyneessä toisessa osassa oli vielä samaa tuotantoporukkaa kuin ensimmäisessä. Alkuperäisen ohjannut Don Bluth ei enää lähtenyt mukaan ja IMDB kertookin, että näkemyserot Spielbergin kanssa kasvoivat liian suuriksi. Kolmannessa ja neljännessä Fievelin seikkailussa porukka onkin vaihtunut enemmän ja kyseessä on pari peräkkäin ja suoraan videolevitykseen valmistunutta jatko-osaa. Jos oikein ymmärsin, niin näiden tapahtumat sijoitellaan ensimmäisen ja toisen osan väliin. Sinänsä ihan mielenkiintoista nähdä, miten sujuvasti toiset tekijät saavat omat tarinansa soviteltua. Jahkailujen jälkeen meninkin nämä loputkin elokuvasarjan osaset tilailemaan, eli palaillaan niihin joskus toistamiseen. Jatko-osista ja muista jauhettaessa en malta olla muistuttelematta, että Pelle Svanslös i Amerikatt tavallaan summailee Fievelin kahden ensimmäisen seikkailun elementtejä kissamaisemmasta näkökulmasta nähtynä ja hiukkasen lähemmäs nykyaikaa siirreltynä.

Pienoinen tunnepula ja runsas aiemman osan tapahtumien toistelu tarkoittaa sitä, ettei An American Tail: Fievel Goes West edeltäjänsä tasolle pääse omissa listoissa. Viihdyttäähän se kyllä ja lännenelokuvista tykkäilevää sydäntä tietyt kuvat kovasti miellyttävät. Huono elokuva jatko-osakaan ei missään mielessä ole, mutta sellaista vaikutelmaa ei voi välttää, etteivätkö omat eväät olisi vähän olemattomat. Lännenseikkailulle ehkä hieman rohkeammin olisi voinut sitä omaperäisyyttäkin annostella, niin ehkäpä tuloksena olisi elähdyttävämpi seikkailu. Jos jonkun mielestä ensimmäinen kaipaa lisää toimintaa ja huvitteluakin, niin luulisin jatko-osan hyvinkin kelpaavan. Rauhallisempiakin tuokioita kaipailevallekaan elokuva ei mikään pettymys vailla viehätystä ole, vaan omassa lajissaan ihan kiva menopala. Suuremmat tuntemukset jäävät tämän reissun edistyessä pitkälti kokematta, mutta eipä siinä vipellyksessä tylsistymäänkään pääse.



An American Tail: Fievel Goes West (1991) (IMDB)

7 kommenttia:

  1. Jejjj, Fievelin arvostelu!!! :) Tämä on tosiaan näistä kahdesta Fievel-elokuvasta minulle se tutumpi versio, ja sen takia myös rakkaampi lapsuusmuistojen takia. Minä yhdistän Fieveliin juuri tämän huumorin ja värikkyyden, ja siksi ykkösosan tummasävytteisyys ja vakavuus tuntuu minusta oudolta. Tässä toisessa osassa keskitytään ehkä enemmän Tiikerin kehitykseen kuin Fievelin - vai mitä mieltä olet tästä? Elokuvan aikana Tiikeri muuttuu pelokkaasta kissasta rohkeaksi kolliksi, ja Fievel vain tukee ystäväänsä tässä kehityksessä. Fievel itse on koko ajan yhtä rohkea ja nokkela pieni hiiri. Myös koira-sheriffi kokee tiikerimäistä kehitystä hahmossaan Fievelin ansiota. Myös Fievelin siskon (jonka nimeä en muista...) hahmoon syvennytään enemmän kuin ykkösosassa... muistaakseni? Minusta oli pienenä aina niin hauskaa, kuinka hiiri lumosi äänellään kissan pauloihinsa. :)

    Ahaa, vai että sijoittuu videolle tehdyt jatko-osat ekan ja toisen osan väliin! Mielenkiintoista! Mielestäni tarinaa olisi ihan hyvin voinut jatkaa tästä villin lännen tunnelmastakin, sillä tarina ei saa THE päätöstä, ja hiiriperheen (-ja yhteisön) touhuja preerialla olisi jaksanut katsoa vielä pitkään. Nyt jäänkin innolla odottamaan arvosteluja muista Fievelin seikkailuista, joita en itse ole nähnyt - onko ne edes näkemisen arvoisia? :)

    (En ole muuten lukenut vielä arvostelujasi Boltista tai Aivan villeistä... Olen nimittäin juuri nyt kirjoittelemassa arvostelua Lehmäjengistä, ja huomaan mielipiteittesi vaikuttavan hieman omiini, joten jätän näiden kohta oman arvosteluni kohteina olevien Boltin ja Aivan villien arvostelujen lukemisen vasta omien kirjoitusteni jälkeiseen aikaan... Olipa pitkä lause... Mutta tulen ne lukemaan myöhemmin, lupaan sen! :D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole lainkaan vaikea uskoa, että tähän seikkailuun hyviä muistoja liittyy. :) Minuakaan se sävyn selvä vaihtuminen ei juurikaan haittaa, vaan sopiihan se siihen aikakauden henkeenkin. Ehkä sinne olisi ripauksen lisää saanut jotakin haikeuttakin soviteltua kuitenkin... Kyllähän Tiikeri enemmän eteenpäin menee kuin hiirikaverinsa. Siinäkin mielessä olisi ollut ihan kiva katsella vähän lisää kolmikon keskinäistä tutustumista ja valmistautumista ennen lopun yhteenottoa. Ja onhan se porukan kasailu ja koitoksiin valmistautuminen olennainen osa monien lännenelokuvien viehätystäkin. Vähän tahtoisin siitä muristella, että niinkin oleellinen juttu hoidetaan puolittain pikakelauksella. :D Siitä on myös helppoa olla samaa mieltä, että Tanya-sisko pääsee jatko-osassa paremmin esille haaveineen ja toiveineen.

      Osa alkuperäisten kahden elokuvan tekijöistä siirtyi seuraavana vuonna tekemään sitä televisiosarjaa Fievelin seikkailuista. Luin vähän jaksokuvauksia ja niiden perusteella ainakin sarjan ensimmäiset osat viihdyttäisiin samassa kylässä ja jatkettaisiin tarinaa melko suoraan. Näin sarjaa näkemättä on mahdotonta sanoa, miten mielekkään päätöksen se Mousekewitzin perheen matkoille suo. Voihan olla, että näiden uudempien elokuvien tekijöiden oli hyvinkin perusteltua palailla vähän taaksepäin. Pitää jossakin vaiheessa selvitellä, että millaista menoa ne sisältävät... :D Kansikuvien perusteella ainakin uskaltaa arvailla, ettei alkuperäisestä elokuvasta tuttuja tummia sävyjä taida olla luvassa, vaan reippaamman seikkailun merkeissä jatketaan.

      Kyllähän ne tekstit täällä säilyvät. Mielenkiinnolla odottelen minäkin, että millaisia mahdollisia näkemyseroja noista kahdesta löytyy, kunhan pääset niihin käsiksi. :)

      Poista
  2. Toisin kuin Annalla niin minun lapsuusmuistot perustuu tuohon ekaan Fievel leffaan.
    Tätä en ole nähnytkään jatko-osista puhumattakaan. Arvostelusi jälkeen alkoi kyllä tämä elokuva kiinnostaa. Jo Tiikerin takia voisi ihan katsastaa. Se on niin hauska kissa ja ilmeiseesti tässä elokuvassa enemmän esillä kuin ykkösessä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeiltavaksi kannattaa ottaa, jos vastaan sattuu tulemaan. :) Erilaisiahan nämä selkeästi ovat, ja vaikka itse ensimmäisestä enemmän pidänkin, niin kyllä kevyempi jatkokin kelpaa.

      Poista
    2. Nyt minäkin sain tämän kokoelmiin ja olen katsonut. Tykkäsin, kun tässä oli Tiikeri-kissa paljon esillä. :)

      Poista
    3. Mukavaa, että lännenseikkailu Tiikerin toikkarointeineen viihdytteli. :) Ainakin minusta Fievel-elokuvasarjan katselun voi hyvillä mielin tähän osaan lopettaa, kun ei lopuilla tosiaan paljoa tarjottavaa ole.

      Poista
    4. Joo, en niitä loppuja ajatellutkaan ostaa ja ostin sellaisen dvd.n josta löytyi samasta tuo ykkös osa kuin tää kakkonenkin. Hyvä löytö :)

      Poista